Pärnu — Paide

Hotelli­ni oli venäläi­nen; hyvin kulunut, mut­ta hienos­tunut, dekadenssia siis. Puu­lat­ti­at ja por­taat kulunei­ta. Olisi kult­tuuriskan­daali remon­toi­da tämä nykyaikaiseen kun­toon. Illal­la en valitet­tavasti päässyt sinne syömään, kos­ka keit­tiö oli jo sul­jet­tu. Aami­aishuone oli aika eri­lainen kuin hotelleis­sa yleen­sä. Hämärä, kynt­tilöil­lä valais­tu. Ruo­ka oli hyvin venäläistä ja lihaisaa. Ei oikein pas­selia pyöräil­i­jälle, mut­ta muuten hyvää.

Edessä oli taas myötä­tu­ulipyöräi­lyä, tai niin siis päätin val­it­se­mal­la kohteek­seni Paiden. Olisin voin­ut men­nä myös sivumyötäisessä suo­raan Tallinnan Via Balti­caa. Se ihan on hyvä ajaa, olen ajanut sen ainakin kahdesti ellen jopa kol­mesti. Aika yksi­toikkoinen, mut­ta paljon huoltopis­teitä, kos­ka tiel­lä on paljon liikennettä.

Päätin siis las­ketel­la lounais­tu­ulen työn­tämänä koil­liseen kohti Paidea. Vähän kat­selin jopa Rakverea (196 km), mut­ta tulin järkiini.

Kos­ka näin matkas­ta muo­dos­tui aika help­po, päätin kiemur­rel­la viral­lisen pyöräverkon mukaises­ti. Se oli aika kivaa: pikkuteitä, jot­ka menivät kylien läpi. Myös hidas­ta, kos­ka oli paljon lyhy­itä pyörä­tien pätk­iä, joi­ta viral­lis­es­ti on pakko ajaa, vaik­ka vähän ajan kulut­tua pitää pala­ta väistövelvol­lise­na tielle — tai sit­ten pyörätie vain vai­h­toi puol­ta. Toris­sa irtauduin kuitenkin pöyräre­itistä, kos­ka se kar­tan mukaan jatkui hiekka­tienä, enkä eri­tyis­es­ti arvos­ta viro­lais­ten tapaa tehdä hiekkateitä. Heti tuli ran­gais­tus: päätie oli remon­tis­sa. Kuusi kilo­metriä asfaltista kuorit­tua, hyvin hitaasti pol­jet­tavaa tietä. Hark­itsin jopa palaamista viral­liselle pyöräre­it­ille, mut­ta olin jo polkenut kolme kilometriä.

 

 

On tun­nustet­ta­va, etten ole koskaan kuul­lut mitään Paides­ta. Ehkä ei ole ollut syytäkään. Kaupungis­sa oli mod­erni hotel­li, mut­ta kun kysyin, kuin­ka pitkään rav­in­to­la on auki, vas­taus oli, että se on auki vain aami­a­saikaan, eikä taa­ja­mas­sa ole yhtään muu­takaan rav­in­to­laa auki. Katas­trofi! Pyörä­matkailun suurin iloi­hin kuu­luu illalli­nen, jos­sa kaik­ki mais­tuu, kos­ka on hirveä nälkä ja jos­sa voi syödä kuin­ka paljon halu­aa, ja silti laihtuu.

Kauhuis­sani lähdin “keskus­taan” kat­so­maan ain­oaa auki ole­vaa kahvi­laa Por­tais­sa (kolmek­er­roksi­nen hotel­li ilman hissiä, mitä tekevät pyörä­tuoli-ihmiset?) tuli vas­taan toinenkin asi­akas kan­taen suur­ta van­hanaikaista kapsäkkia.

Päädyin osta­maan piz­za­kioskista piz­zan hotel­li­in. Piz­zaa odotel­lessani se hotellin toinen asi­akas tuli samalle asialle. Hän oli sak­salainen kaup­pa­matkus­ta­ja, joka työsken­teli amerikkalaisen yri­tyk­sen lasku­un ja oli tääl­lä työa­siois­sa. Päivit­te­limme yhdessä tätä kuli­naarista kastrofia.

Huomisek­si maanan­taik­si on luvat­tu sadet­ta ja navakkaa itä­tu­ul­ta. Tämä mat­ka onkin men­nyt liian hyvin tähän asti.