Taloustieteen yhdistys järjesti seminaarin korkeakoulujen lukukausimaksuista. Seminaarissa esitettiin hyviä argumentteja. Kalvot kannattaa katsoa. Linkit ovat tämän artikkelin lopussa.
Hannu Karhunen näytti tilastoja, joiden mukaan korkeakouluopinnot suorittaneen miehen elämänaikaiset nettoansiot ovat elinkaaren aikana noin 600 000 euroa suuremmat kuin keskiasteen suorittaneiden miesten. Naisten osalta ero on 400 000 euroa. Koulutus siis kannattaa. Tämä on kuitenkin selvä yläestimaatti koulutusinvestoinnin kannattavuudelle, sillä eiväthän nämä joukot ole keskenään vertailukelpoisia. Eivät korkeakoulujen sisäänpääsykokeet sentään niin heikkoja ole, että se arvontaa vastaisi. Jos korkeakouluihin valitut ovat keskimäärin lahjakkaampaa joukkoa, he olisivat varmaankin menestyneet keskimäärin paremmin myös keskiasteen tutkinnon avulla.
Tästäkin huolimatta on selvää, että kouluttautuminen on kannattava investointi, joten ilmainen opetus on elinkaarituloja tarkasteluna tulonsiirto huono-osaisilta hyväosaisille.Niku Määttäsen mukaan ei ole havaittu, että koulutusmahdollisuudet olisivat muuttuneet aiempaa eriarvoisemmiksi siellä, missä on siirrytty lukukausimaksuihin ja opintolainaan, joka maksetaan takaisin tulojen perusteella ja jos tulot eivät nouse riittävän korkeiksi, ei makseta lainkaan. Tästä ei välttämättä voi kuitenkaan vetää suoria johtopäätöksiä siihen, miten tämä järjestelmä toimisi Suomessa tai Ruotsissa. Esimerkiksi Britanniassa sosiaalisen liikkuvuuden tiellä on jo vanhastaan niin suuria esteitä, ettei tämä uusi vaikuta paljon. (Vrt. pato ja sen takana toinen pato. Jälkimmäinen ei vaikuta mitään.)
Jos ihmiset käyttäytyisivät loogisesti, lukukausimaksun yhdistettynä tulosidonnaisesti takaisin maksettavaan lainaan ei pitäisi karkottaa opinnoista ketään, koska jos investointi ei kannata, sitä ei tarvitse maksaa. Vähän siis kuin arpalippu, josta ei tarvitse maksaa mitään, jos arpa ei voitakaan. Jotkut voivat silti karttaa lainan ottamista – eiväthän nykyiset opiskelijatkaan ota opintolainaa, vaikka se kannattaisi kaiken järjen mukaan paremmin kuin opintojen viivästyttäminen hanttihommia tekemällä.
Hanna Virtanen kertoi, että Suomessa vanhempien tulotaso vaikuttaa erittäin paljon siihen, kuinka todennäköisesti lapsi päätyy opiskelemaan korkeakoulussa. Alimman tulokvartiilin perheiden lapsista 25 % päätyy korkeakouluopiskelijoiksi, ylimmän tulokvartiilin lapsista 57 %. Tämä johtuu sekä siitä, että hyväosaisista perheistä tulevat menestyvät paremmin koulussa, että siitä, että samoin arvosanoin valmistuneista hyväosaisten lapset hakeutuvat useammin ja pääsevät paremmin korkeakouluihin.
Jos oltaisiin kiinnostuneita mahdollisuuksien tasa-arvosta, tehtäisiin jotain kalliille preppauskursseille, jotka auttavat merkittävästi korkeakouluin sisään pääsyyn. Raha siis auttaa sisään pääsyssä.
On ilmeistä, että rahat käytettynä mahdollisuuksien tasa-arvon hyväksi peruskoulussa tai jopa varhaiskasvatuksessa olisi paljon tehokkaampaa kuin korkeakoulutuksen ilmaisuus. Sellaista mekanismia ei kuitenkaan ole esitetty, jossa korkeakoulujen lukukausimaksuilla rahoitettaisiin esimerkiksi positiivista diskriminaatiota peruskouluissa, joten tämä havainto jää teorian tasolle.
Kuten Markus Jäntti totesi, suurin kustannus opinnoista kuitenkin on tulojen menetys opiskeluvuosina. (Tämä on otettu huomioon yllä olevassa laskelmassa koulutusinvestoinnin kannattavuudesta.) Tämän joutuu jokainen kärsimään itse nahoissaan, vaikka korkeakouluopinnot eivät avaisi tietä korkeammille tuloille. Eikö siis esitetty lainajärjestely voisi jopa parantaa huono-onnisten opiskelijoiden asemaa, olettaen, että se rahoittaisi paitsi lukukausimaksua, myös opiskeluajan elantoa?
Vaikka esitetty kokonaisuus lukukausimaksuista yhdistettynä tulojen perusteella maksettavaan opintolainaan lisäisikin taloudellista tasa-arvoa koko elinkaarta ajatellen, elinkaaren sisällä se tarkoittaisi lapsiperheiden entistä ahtaampaa taloutta maksettaessa päivähoidosta ja maksettaessa asuntolainaa, ja entistä suurempaa vaurautta myöhemmin, kun lapset ovat muuttaneet pois ja asunto- ja opintolainen on maksettu. Joka tällaista ratkaisua ajaa, voisi siis harkita takaisinmaksun ajoittamista.
Jos akavalaiset haluavat Suomeen amerikkalaiset palkkaerot, heidän ei ole loogista puhua yhtä aikaa oikeudesta ilmaisiin opintoihin. Jos halutaan, että koulutus on ilmaista, on hyväksyttävä, että se tuottaa itselle vähemmän.
Opiskelijat kärsivät nyt merkittävästi korkeakoulujen rahoituksen leikkaamisesta. Niin paljon, että korkeakoulujen lukukausimaksut olisivat heidän kannaltaan ehkä järkevä valinta, jos lukukausimaksut jäisivät korkeakoulujen tuloksi. Mitään sellaista mekanismia ei kuitenkaan ole esitetty, mikä tämän takaisi. Jos maassa on hallitus, joka katsoo, ettei Suomessa tarvita hyviä yliopistoja, hallitus voi leikata yliopistojen rahoitusta yhtä paljon kuin lukukausimaksut tuottavat. Tuskin kukaan enää uskoo lupauksiin, että koulutuksesta ei leikata.
= = = =
Muuten olen sitä mieltä, että hyvässä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa koulutuksen tulisi olla ilmaista. Siitä, pitäisikö näin olla myös suurten tuloerojen yhteiskunnassa, en ole varma.
Seminaarissa esitetyt alustukset ja linkit esityksiin.
- Hannu Karhunen (Jyväskylän yliopisto): Havaintoja korkeakoulutuksesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta, esityskalvot
- Hanna Virtanen (Etla): Korkeakoulutus, lukukausimaksut ja sosiaalinen liikkuvuus, esityskalvot
- Niku Määttänen (Etla): Lukukausimaksut: tehokas ja oikeudenmukainen ratkaisu korkeakoulutuksen rahoitusvajeeseen, esityskalvot
- Markus Jäntti (VATT/HY): Lukukausimaksut yliopistoissa ja sosio-ekonominen liikkuvuus, esityskalvot
