Lääketutkimuksen rahoitus on ekonomistin painajainen

Lääkey­htiöi­den menoista huo­mat­ta­va osa kuluu uusien lääkkei­den kehit­tämiseen. Jot­ta tähän uhratut rahat saataisi­in takaisin, uuden lääk­keen kehit­tänyt saa patent­tisuo­jan turvin noin kymme­nen vuo­den monop­o­lin kyseiseen molekyyli­in. Tästä seu­raa talousti­eteessä tut­tu­ja monop­o­li­hin­noit­telun ongelmia:

Hyvät lääk­keet ovat alikäytössä. Tutkimus­määrära­ho­ja käytetään mil­jardi­tolkul­la päämääränä kehit­tää yhtä hyvä ja sik­si turha rin­nakkainen molekyyli sairauteen, johon on jo lääke. Köy­hät maat jäävät ilman uusia lääkkeitä. Malar­i­an kaltainen köy­hien maid­en vit­saus kiin­nos­ta ketään.

Tutkivien lääkeyri­tys­ten kuu­luu saa­da kor­vaus tutkimuk­seen uhra­tu­ista rahoista. Muuten­han uusien lääkkei­den kehit­tämi­nen lop­puisi. Se voisi kuitenkin tapah­tua paljon järkevämmin.

Ehkä keskeisin ongel­ma liit­tyy lääkkei­den alikäyt­töön, mis­tä tuore esimerk­ki ovat uudet dia­betes­lääk­keet. Val­tio halu­aa rajoit­taa niiden käytön vain lääk­keestä eniten hyö­tyvi­in ryh­mi­in. Monop­o­li­hin­noit­telu pysyy jotenkin kohtu­udessa tuot­teis­sa, jot­ka kulut­ta­ja mak­saa, mut­ta täysin kor­vat­tavis­sa lääkkeis­sä kan­nat­taa yrit­tää vaa­tia kuin­ka korkeaa hin­taa hyvän­sä. Hin­ta­lau­takun­nal­la on vaikean tehtävä sen joutues­saan aika-ajoin kieltäy­tymään mak­samas­ta ihan mitä tahansa.

Viisi­toista vuot­ta sit­ten perus­palve­lu­min­is­ter­inä yritin keskustel­la eräästä lääk­keestä lääkey­htiön kanssa kysyen, voisi­vatko he alen­taa hin­taa 80 pros­en­til­la, jos me ostamme lääket­tä kymme­nen ker­taa enem­män. He saisi­vat kak­si ker­taa enem­män rahaa ja me paljon enem­män ter­veyt­tä. Suomen päätä ehdo­tus kiin­nos­ti, mut­ta pääkont­tori kiel­si sen. Olisi­han syn­tynyt tilanne, jos­sa lääke olisi ollut paljon halvem­pi Suomes­sa kuin Ruotsissa.

Olin aikanaan YK:n AIDS-ohjel­man yleiskok­ouk­sen puheen­jo­hta­ja. Vier­essäni vara­puheen­jo­hta­jana istui Int­ian ter­veysmin­is­teri. Hän ker­toi, että Int­ian ter­veysti­lanne kohenisi olen­nais­es­ti, jos he saisi­vat kuu­den keskeisen lääk­keen paten­tit vapaiksi.

Ennen lääkey­htiöt myivät lääkkeitä hal­val­la köy­hi­in mai­hin. Sit­ten kek­sit­ti­in sal­lia lääkkei­den har­maatuon­ti köy­histä maista rikkaisi­in, jot­ta kohtu­ut­tomat hin­nat saataisi­in laske­maan. Ei se tietenkään laskenut lääkkei­den hin­to­ja rikkaissa mais­sa vaan nos­ti niitä köy­hissä mais­sa. Aivan hölmö ja köy­hiä mai­ta kohtaan raukka­mainen päätös!

Kukaan tut­ki lääkkei­den turhaa käyt­töä. Eräs tutk­i­ja sanoi min­ulle käsi­tyk­senään, että vain osa sta­ti­ine­ja syövistä tosi­asi­as­sa hyö­tyy siitä ja ettei ainakaan iäkkäille poti­laille pitäisi niitä enää syöt­tää. En tiedä, onko hän oike­as­sa, mut­ta vaik­ka olisi, lääkey­htiöi­den tutkimuk­set eivät koskaan pää­ty­isi tähän tulokseen.

Tör­mäsin ongel­maan perus­palve­lu­min­is­ter­inä. Heik­ki Joen­suu HYKS:ssä halusi tutkia erään kalli­in rin­ta­syöpälääk­keen tehoa. Lääkey­htiö oli luvan­nut tutkimuk­seen ilmaiset lääk­keet, mut­ta vetäy­tyi oival­let­tuaan, että tutkimuk­sen aiheena oli, riit­täisikö kuu­den viikon kuuri vuo­den kuurin sijas­ta. Soitin Raimo Sailak­selle ja hän ymmär­si asian heti. Val­tio rahoit­ti tutkimuk­sen, ja niin siinä kävi, että kuu­den viikon kuuri antoi saman vas­teen kuin vuo­den kuuri. Kan­nat­ti rahoit­taa se tutkimus!

IT-teknolo­gias­sa ei tärkeille keksin­nöille myön­netä rajoit­tam­a­ton­ta patent­tia, vaan keksin­tö on pakko lisen­sioi­da kohtu­uhin­nal­la kil­pail­i­joidenkäyt­töön. Näin voisi tehdä lääkepatent­tienkin kohdal­la. Vielä parem­pi olisi, että OECD-maat, jot­ka joka tapauk­ses­sa lääkeko­r­vausten kaut­ta mak­sa­vat lääke­tutkimuk­sen kulut, ostaisi­vat yhdessä keskeisiä patent­te­ja vapaik­si. Parhaat dia­betes-lääk­keet oli­si­vat heti täy­dessä käytössä eikä turhien rin­nakkaisten molekyylien kehit­tämiseen haaskat­taisi rahaa.

(Kir­joi­tus on julka­istu kolumn­i­na Lääkärilehdessä)