Lääkeyhtiöiden menoista huomattava osa kuluu uusien lääkkeiden kehittämiseen. Jotta tähän uhratut rahat saataisiin takaisin, uuden lääkkeen kehittänyt saa patenttisuojan turvin noin kymmenen vuoden monopolin kyseiseen molekyyliin. Tästä seuraa taloustieteessä tuttuja monopolihinnoittelun ongelmia:
Hyvät lääkkeet ovat alikäytössä. Tutkimusmäärärahoja käytetään miljarditolkulla päämääränä kehittää yhtä hyvä ja siksi turha rinnakkainen molekyyli sairauteen, johon on jo lääke. Köyhät maat jäävät ilman uusia lääkkeitä. Malarian kaltainen köyhien maiden vitsaus kiinnosta ketään.
Tutkivien lääkeyritysten kuuluu saada korvaus tutkimukseen uhratuista rahoista. Muutenhan uusien lääkkeiden kehittäminen loppuisi. Se voisi kuitenkin tapahtua paljon järkevämmin.
Ehkä keskeisin ongelma liittyy lääkkeiden alikäyttöön, mistä tuore esimerkki ovat uudet diabeteslääkkeet. Valtio haluaa rajoittaa niiden käytön vain lääkkeestä eniten hyötyviin ryhmiin. Monopolihinnoittelu pysyy jotenkin kohtuudessa tuotteissa, jotka kuluttaja maksaa, mutta täysin korvattavissa lääkkeissä kannattaa yrittää vaatia kuinka korkeaa hintaa hyvänsä. Hintalautakunnalla on vaikean tehtävä sen joutuessaan aika-ajoin kieltäytymään maksamasta ihan mitä tahansa.
Viisitoista vuotta sitten peruspalveluministerinä yritin keskustella eräästä lääkkeestä lääkeyhtiön kanssa kysyen, voisivatko he alentaa hintaa 80 prosentilla, jos me ostamme lääkettä kymmenen kertaa enemmän. He saisivat kaksi kertaa enemmän rahaa ja me paljon enemmän terveyttä. Suomen päätä ehdotus kiinnosti, mutta pääkonttori kielsi sen. Olisihan syntynyt tilanne, jossa lääke olisi ollut paljon halvempi Suomessa kuin Ruotsissa.
Olin aikanaan YK:n AIDS-ohjelman yleiskokouksen puheenjohtaja. Vieressäni varapuheenjohtajana istui Intian terveysministeri. Hän kertoi, että Intian terveystilanne kohenisi olennaisesti, jos he saisivat kuuden keskeisen lääkkeen patentit vapaiksi.
Ennen lääkeyhtiöt myivät lääkkeitä halvalla köyhiin maihin. Sitten keksittiin sallia lääkkeiden harmaatuonti köyhistä maista rikkaisiin, jotta kohtuuttomat hinnat saataisiin laskemaan. Ei se tietenkään laskenut lääkkeiden hintoja rikkaissa maissa vaan nosti niitä köyhissä maissa. Aivan hölmö ja köyhiä maita kohtaan raukkamainen päätös!
Kukaan tutki lääkkeiden turhaa käyttöä. Eräs tutkija sanoi minulle käsityksenään, että vain osa statiineja syövistä tosiasiassa hyötyy siitä ja ettei ainakaan iäkkäille potilaille pitäisi niitä enää syöttää. En tiedä, onko hän oikeassa, mutta vaikka olisi, lääkeyhtiöiden tutkimukset eivät koskaan päätyisi tähän tulokseen.
Törmäsin ongelmaan peruspalveluministerinä. Heikki Joensuu HYKS:ssä halusi tutkia erään kalliin rintasyöpälääkkeen tehoa. Lääkeyhtiö oli luvannut tutkimukseen ilmaiset lääkkeet, mutta vetäytyi oivallettuaan, että tutkimuksen aiheena oli, riittäisikö kuuden viikon kuuri vuoden kuurin sijasta. Soitin Raimo Sailakselle ja hän ymmärsi asian heti. Valtio rahoitti tutkimuksen, ja niin siinä kävi, että kuuden viikon kuuri antoi saman vasteen kuin vuoden kuuri. Kannatti rahoittaa se tutkimus!
IT-teknologiassa ei tärkeille keksinnöille myönnetä rajoittamatonta patenttia, vaan keksintö on pakko lisensioida kohtuuhinnalla kilpailijoidenkäyttöön. Näin voisi tehdä lääkepatenttienkin kohdalla. Vielä parempi olisi, että OECD-maat, jotka joka tapauksessa lääkekorvausten kautta maksavat lääketutkimuksen kulut, ostaisivat yhdessä keskeisiä patentteja vapaiksi. Parhaat diabetes-lääkkeet olisivat heti täydessä käytössä eikä turhien rinnakkaisten molekyylien kehittämiseen haaskattaisi rahaa.
(Kirjoitus on julkaistu kolumnina Lääkärilehdessä)
Totta, mutta vaikka lääketutkimuksen rahoitus onkin ekonomistin painajainen, se ei ole ainoastaan ekonomistin painajainen.
Ja varsin kiinnostava kuvio on juuri tuo mainitsemasi ilmiö: lääketehtaat julkistavat vain ne tutkimukset, joista ne hyötyvät.
Se, että lääketehtaat julkistaisivat vain ne tutkimukset, joista niille on hyötyä, pitää joskus paikkansa, usein ei. Sen sijaan lääketehdas ei yleensä lähde rahoittamaan tutkimusta, josta sille ei olisi hyötyä. Lääketehtaat eivät tee itse suurinta osaa tutkimuksistaan, vaan teettävät eläintutkimukset ja muut alkuvaiheen tutkimukset erikoistuneissa laboratorioissa ja kliiniset tutkimukset normaaleissa sairaaloissa, pääasiassa yliopistosairaaloissa. Tällöin tutkijan intressissä on oman tieteellisen ansioitumisensa takia pitää huoli siitä, että tutkimus julkaistaan, eikä nähen intressissään liioin ole julkaista vääriä tuloksia, jotka kuitenkin joku muu uudessa tutkimuksessa kyseenalaistaa. Lääketutkimuksella pitää olla tiukka eettinen seuranta, mutta toisaalta viime aikoina on tullut muoti-ilmiöksi kyseenalaistaa jokainen tutkimus, jossa teollisuus on mukana. Lääkekehitys ei olisi läheskään nykyisessä hyvässä mallissa ilman teollisuuden rahoittamaa tutkimusta yliopistotutkijoiden käytännössä tekemänä.
Joko tuosta on 10 vuotta? Intian terveystilanne on siis nyt aika hyvällä tolalla, kun patentit ovat ehtineet vapautua.
Intian 1.2 miljardia ihmistä ja 1.28% väestönkasvu tekee vuodessa reilut 15 miljoonaa uutta ihmistä, ehkä se siitä vielä jopa kiihtyy näillä uusilla lääkkeillä. Ja ehkäpä intialaiset elävät nyt vielä entistäkin vanhemmiksi.
Käsitykseni mukaan WTO:n TRIPS-sopimukseen on sisällytetty pakkolisensioinniksi kutsuttu menettely, jossa valtio voi yksipuolisesti rikkoa lääkkeen patentin, jos se on kansanterveyden kannalta välttämätöntä (ks. http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=URISERV:l21172 . Tietääkseni WTO maiden kesken on myös sovittu, että valtiot voivat itse määritellä pakkolisensioinnin perusteet. Mikseivät valtiot toimi asiassa nykyistä aktiivisemmin? Eikö asiasta tiedetä, pelätäänkö lääkejättien käynnistämiä oikeudenkäyntejä vai onko liiallinen markkinauskovaisuus asian tiellä?
Kun julkinen valta nostaa terveysbisneksen edessä kädet ylös, on selvää että ihmisoikeudet, ihmisten terveys ja henki jäävät varsinkin köyhissä maissa omistusoikeuksien ja voitontahdon jalkoihin. Kannatan lääkekehitystyön siirtämistä enemmän julkisen vallan (ja mm. WHOn) tehtäväksi.
Voi olla painajainen, mutta onko muka oikeasti joku muu tapa? Kaikki sosialistiset kokeilut ovat osoittaneet, ettei se niinkään onnistu. Päin vastoin, tulos on vielä huonompi. Ainoa tie on kannustaa kilpailuun.
Uusien lääkemolekyylien keksiminen on halpaa. Simulaatiot ovat halpoja, in vitro- kokeet ovat edullisia. Eläinkokeet ovat kohtuuhintaisia, joskin hieman kyseenalaisia. Kliiniset kokeetkin olisivat halpoja, jos koehenkilöitä ei tarvitsisi vakuuttaa.
Luokkaa puolet tuotekehityksen kustannuksista on lakimiesten palkkioita. Lopusta väittäisin että luokkaa puolet on erilaisia vakuutus- yms kuluja joilla varustaudutaan siihen että joku saa tutkimuksissa pahoja sivuvaikutuksia. Jäljelle jäävästäkin roimasti alle puolet menee oikeasti siihen osaan työstä joka on tutkimuksellista. Ja suhdeluvut vain pahenevat mitä kalliimmasta lääkkeestä on kyse.
Olkoonkin, että tutkimuksen kustannukset pitää tietenkin jotenkin kattaa, monopoli on aivan väärä keino tehdä se. Tutkimus ja lääkkeiden valmistus pitää yksinkertaisesti erottaa liiketoimintana. Adam Smith ja kumppanit selittivät miten markkinatalous toimii, olisi ”kapitalistienkin” jo aika ymmärtää se, ja siirtyä eteenpäin feodalismista. IPR-monopolit pitää poistaa. Kaikki.
The Economist otti juuri hetki sitten aika voimakkaasti kantaa nykyistä patenttijärjestelmää vastaan:
http://www.economist.com/news/leaders/21660522-ideas-fuel-economy-todays-patent-systems-are-rotten-way-rewarding-them-time-fix
Itse en romuttaisi patenttijärjestelmää kokonaan, vaan alkaisin verottamaan ip-varallisuutta huomattavasti nykyistä kovemmin, ja erityisesti sellaista ip-varallisuutta mitä ei käytetä muuhun kuin oikeudenkäynteihin.
Lääketieteen tutkimuksessa patenttijärjestelmä tekee vielä täysin kieroja kannusteita medikalisaation ja patentoimiskelpoisten hoitomuotojen suhteen.
Patdenttijärjestelmän tilalle voisi ennemmin miettiä jonkunlaista kombinaatiota apurahoista (erityisesti perustutkimukseen), kliinisten tutkimusten kustantamisesta julkisista varoista ja ”bounty huntingista” (Luvataan merkittävä rahasumma tietyn määritelmän täyttävän hoidon kehittämisestä). Rahoituksen voisi hoitaa lääkeverojen kautta. Toki avoimia kysymyksiä on monia, alkaen kansainvälisistä rahoituskysymyksistä.
Perverssejä kannustimia on helppo keksiä lisääkin. Esim.:
Lääketutkimus on tuhottoman kallista. Tulot tehdään valtaosin patentin turvin. Kun patentti lakkaa, bisnes on menetetty kyseisen tuotteen osalta. Tässä vaiheessa huomio kiinnitetään taas seuraavan patentin metsästykseen.
Mutta miksi vaivautua raskaaseen ja äärimmäisen kalliiseen alkutekijöistä lähtevään tutkimusprosessiin, kun vähemmälläkin on mahdollista päästä? Otetaan esimerkiksi jokin tunnetusti terveellinen ja vaaraton luonnontuote, puhdistetaan tai muutoin muunnellaan sitä kemiallisesti hieman ja sitten todistetaan lopputuotteen terveellisyys muutamalla halvahkolla tutkimuksella. Tämän jälkeen aggressiivinen markkinointi- ja lobbauskampanja pystyyn ja sitten myydään tätä uutta ”lääkettä” moninkymmenkertaisella hinnalla alkuperäiseen luonnontuotteeseen nähden.
Kun lääke on hyväksytetty terveysviranomaisilla ja saatu korvauksen piiriin, on helppo nähdä miksi millään yksityisellä osapuolella ei ole insentiiviä vaatia halvemman alkuperäistuotteen käyttämistä. Potilas haluaa ”parasta mahdollista hoitoa” eli sitä tutkittua ja viranomaisten hyväksymää lääkettä. Kaiken lisäksi tämä lääke voi olla potilaan näkökulmasta halpa, jos lääke on vakuutuksen/korvauksen piirissä. Lääkäri pelaa luonnollisesti varman päälle ja määrää hyväksyttyä ja korvauksen piirissä olevaa lääkettä, vaikka tietäisi että täsmälleen samaa kamaa saisi luontaistuotekaupasta murto-osalla lääkkeen todellisesta kokonaishinnasta.
Voi vain arvailla kuinka paljon resursseja hukataan tämän tyyppiseen toimintaan. Kannustin siihen on kuitenkin ilmeinen. Osaako joku sanoa onko olemassa jotain mekanismia, jolla tällaista voidaan tehokkaasti torjua ja ohjata lääketehtailua tehokkaampaan ja yleishyödyllisempään suuntaan?
http://slatestarcodex.com/2014/06/15/fish-now-by-prescription/
Lääketieteellistä tutkimusta voisi yleisesti tehostaa huomattavasti.
Iain Chalmers and Paul Glasziou julkaisivat vuonna 2009 merkittävän tutkimuksen [1], jonka mukaan on mahdollista, että 85% tutkimukseen käytetyistä rahoista menee hukkaan ja tälle olisi tehtävissä jotain. Tämän tutkimuksen ympärille kasvoi sitten kokonainen artikkelisarja http://www.thelancet.com/series/research
[1] Avoidable waste in the production and reporting of research evidence.
Iain Chalmers, Paul Glasziou. Lancet 2009; 374: 86–89, DOI:10.1016/S0140-
6736(09)60329-9
Patenttien lisäksi lääkebisnekseen (joka on kooltaan aivan valtava) liittyy monia eriskummallisuuksia.
Ensinnäkin kakkostyypin diabetes olisi valtaosiltaan estettävissä terveillä elintavoilla, erityisesti ylipainoa pudottamalla. Statiineja syödään useiden lääkäreiden mielestä aivan turhaan verenpaineen hoitamiseksi ja terveet elintavat auttavat tässäkin lääkkeitä paremmin. No, meillä päättäjät ovat päättäneet maksaa nämä hoidot suurelta osin, eikä potilaita ole vaadittu korjaamaan elintapojaan. Lääkeyhtiöt kiittävät, valtioiden maksamilla lääkekorvauksilla on erittäin merkittävä rooli lääkeyhtiöiden voittojen muodostuksessa. Kelan maksamat lääkekorvaukset taitavat vuosittain olla yli miljardin. Lääkeyhtiöt käyttävät maailmalla vuosittain miljardeja lobbaukseen ja voiteluun.
Toiseksi lääkärit ovat valitettavasti hyvässä yhteistyössä lääkeyhtiöiden kanssa. Lääkkeitä määrätään jos ei muuten niin varmuuden vuoksi. Pahimmillaan lääkäri saa provikat, kongressimatkan yms. lääkeyhtiöltä. Suomessakin tätä on tapahtunut, mutta suoranaiset väärinkäytökset lienevät Suomessa vähäisiä. Haluan uskoa niin. Esim. v. 2012 eräs maailman suurimmista lääkeyhtiöistä GlaxoSmithKilne määrättiin maksamaan 2,4 miljardin sakot mm. lääkäreiden voitelusta.
Kolmanneksi Suomessa ja monessa muussakin maassa apteekkitoiminta on luvanvaraista. Kilpailunrajoittaminen tarkoittaa ylihinnoiteltuja tuotteita. Parhaat apteekkitoimipaikat ovat kultakaivoksia ja apteekkarit taitavat olla pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien jälkeen maan parhaiden tienaava porukka. Arvatenkin lääkeyhtiöillä ja apteekkareilla on läheiset yhteydet.
Eli lääkärit määrääväät paljon lääkkeitä, joita potilas joko ei tarvitse, tai tulisi elintaparemontilla toimeen ilman niitä. Apteekkarit ja lääkeyhtiöt keräävät verovaroista maksetut voitot.
No onneksi Suomessa on jonkin verran tapahtunut parannusta rinnakkaislääkejärjestelmän ja lääkekorvausten rajoittamisen/leikkaamisen kautta. Vielä on suurin osa työstä kuitenkin tekemättä.
Jos kaikkien nykyisten lääkkeiden patentit lakkautetaan välittömästi länsimaissa ja annetaan uusia rahastuspatentteja vain sairaudet parantaville lääkkeille tai kerran per potilas maksaville ikuisuushoidoille, niin lääketehtaiden tulot romahtaisivat kun kopiovalmistajat alkaisivat tuottaa ilmaiskopioita niiden kalliista syöpälääkkeistä ja turhista insuliineistä, jotka lisäävät n. 2 pv tervettä elinaikaa ja maksavat 1000x enemmän kuin geneerinen insuliini.
Tämän seurauksena lääkefirmat eivät pystyisi maksamaaan takaisin suuria lainojaan ja niitä rahoittaneet pankit menisivät nurin ja koko maailma tuhoutuisi.
Tai jotain tuollaista.
Muutokset pitäisi tehdä hitaahkosti, mutta päättäväisesti, jotta ei tuhota niitä jotka ovat vain pelanneet demokraatisesti päätettyjen sääntöjen mukaan.
Palkkiosumma-systeemi voisi periaatteessa toimiakin, mutta valtioiden kesken voisi tulla kiistaa siitä minkä verran rahaa kunkin pitää laittaa pottiin jos ne kerran voisivat saada valmistajien kautta hyödyt maksamatta mitään.
Tässä mallissa tutkimus ja valmistus olisivat erillisiä liiketoimintoja.
Voisiko potilailta laskuttaa lääkkeiden kustannukset silloin asiakasmaksuina jos lääke maksaisi vain marginaalikustannustensa verran eikä hintaan liittyisi IP-osuuden liittyviä maksuja?
Suurin osa apteekista myytävistä lääkkeistä on vapaita patentyeista, mutta kyllä kela niistäkin korvauksen maksaa.
Onko tuosta ihan data tai muuta oikeaa tietoa, vai enemmän fiilis-heitto?
Lääkeyhtiöitä vastaan hyökääminen tuntuu kyllä vähän kummalta puuhastelulta. Jos poliitikot olisivat ihan oikeasti huolissaan ”köyhien taudeista”, joihin kukaan ei kehitä lääkkeitä, niin mikä estää julkista sektoria ottamasta kehitystä vastuulleen?
Resursseista tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, koska esim. H2020 ohjelmassa EU rahoittaa lääketieteellistä ja terveydenhoidollista tutkimusta 7,5 mrd. eurolla – kun omarahoitusosuudet pannaan tuohon päälle, niin kyse on jostain 10-15 mrd € tutkimuspotista. Tähän vielä päälle kansalliset rahoitukset yliopistoille ja tutkimuslaitoksille.
Ei pitäisi siis olla mitenkään mahdotonta kehitellä edes paria uutta merkittävää lääkettä esim. EU-mittakaavan yhteistyöprojekteina – ja vielä jäisi rahaa runsaasti muuhunkin tutkimukseen (jos siis yhden lääkkeen kehitäminen maksaa luokkaa 1 mrd).
Eikö ole tahtoa, vai eikö tämä(kään) julkealta sektorilta vain luonnistu?
”Ensinnäkin kakkostyypin diabetes olisi valtaosiltaan estettävissä terveillä elintavoilla, erityisesti ylipainoa pudottamalla. Statiineja syödään useiden lääkäreiden mielestä aivan turhaan verenpaineen hoitamiseksi ja terveet elintavat auttavat tässäkin lääkkeitä paremmin. No, meillä päättäjät ovat päättäneet maksaa nämä hoidot suurelta osin, eikä potilaita ole vaadittu korjaamaan elintapojaan. Lääkeyhtiöt kiittävät, valtioiden maksamilla lääkekorvauksilla on erittäin merkittävä rooli lääkeyhtiöiden voittojen muodostuksessa. Kelan maksamat lääkekorvaukset taitavat vuosittain olla yli miljardin. Lääkeyhtiöt käyttävät maailmalla vuosittain miljardeja lobbaukseen ja voiteluun.”
1) Statiinit eivät ole verenpaine- vaan kolesterolia alentavia lääkkeitä.
2) Uskotko, että ihmiset muuttaisivat elintapojaan vaatimalla ? Yhdysvalloissa oli aiemmin joukko vakuuttamattomia (yleensä köyhiä) ihmisiä, joiden oli vastattava itse terveydenhuollostaan. Uskotko heidän onnistuneen vakuutettuja paremmin painon pudotuksessa ja elämäntaparemonteissa ? Ei. Kävi toisin. Hoitamattoman diabeteksen takia heille kehittyivät vaikeat komplikaatiot, jotka sitten loppujen lopuksi tulivat paljon kalliimmiksi.
3) KELA:lla oli ennen systeemi, että esim. II-tyypin diabeetikoilta vaadittiin ensin lääkkeetön hoitojakso – laihdutusta ja liikuntaa – luuletko, että onnistui ?
Eikös Intiaa juuri karsasteta, koska se teki jo useampi vuosi sitten juuri sen, että salli eräiden patentoitujen geneeristen lääkkeiden lisenssittömän valmistuksen ja myynnin?
Kadonneista tutkimuksista, jne. kiinnostuneiden kannattaa lukea Ben Goldacrea ja Bad Science -blogia. Tai miksei voisi myös kysyä mieheltä suoraan, mitä ongelmia tutkimuksessa ja rekistereissä on sekä kansallisilla että kansainvälisillä tasoilla.
Lääketutkimuksen rahoitusvaihtoehtoja keskustellessa kannattaisi itse kunkin tutustua piraattipuolueiden ehdotuksiin. Siellä suunnalla IPR-ongelmat ovat peruskauraa. Lääkepatentit nyt ainakin tuottavat aivan vääränlaisia kannustimia, koska tutkimusrahoituksesta päätettäessä voidaan keskittyä hoitamaan sairauksia eikä parantamaan ihmisiä. Tutkimus ja sen rahoitus pitäisi siirtää enimmiltä osin julkisrahoitteiseksi.
Lääketutkimuksen rahoitus sitten on ihan pikkupuuhastelua siihen verrattuna, mitkä lääkeyhtiöiden markkinointibudjetit ovat.
Lisäksi kulttuurimme suorastaan kannustaa elämään vähintään pikkuisen epäterveellisesti. Karkkipussien koot ovat kasvaneet huimasti vuosien aikana, sipsien ja jäätelöiden makuvalikoima räjähtänyt, automarketit syrjäyttäneet lähikauppoja, fyysinen työ vähentynyt ja istuminen lisääntynyt (Netflix! X-Box! Some!). Voi superfoodeja ja proteiinipatukoitakin syödä liikaa.
Jos olet keskiverto keskiluokkainen työntekijä – ehkä perheellinen – etkä tee jatkuvasti päätöksiä mm. tauottaa istumista ja kieltäytyä erilaisista tarjouksista ja syödä laajaa valikoimaa juhlaruokia kohtuudella, ei ole ihme, jos ylipainoa kertyy salakavalasti pikkuhiljaa vuosien varrella. (Ehkä II tyypin diabetekseen tarvitaan vähän muutakin mutta kuitenkin.)
Nature raportoi Registered clinical trials make positive findings vanish
Tässä täytyy tietysti muistaa se, että täysin hyödyttömistä hoidoista saadaan positiivisia tuloksia 5 %:ssa tutkimuksista, kun käytetään normaaleja luottamusvälejä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa on ihan normaalia olettaa, ettei hoidosta nyt ainakaan haittaa ole.
Aiheesta tai liki ovat kirjoittaneet mm. tanskalainen prof Peter C. Gøtzsche (”Tappavat lääkkeet..”) ja toimittaja-lääkäri Ben Goldacre (Bad Science, Bad Pharma).
Jälkimmäinen on tulossa Suomeen puhumaan ThinkFest Helsinki-tapahtumaan 4.-5.9.2015. 5.9. luento on ilmainen.
Yleisön vähäistä kiinnostusta kuvannee tähänkin ketjuun naputtaneiden vähäinen joukko (20 kpl).
Miten saisi edes EU:n parlamentaarikot innostumaan aiheesta ?
Osmo Soininvaara kirjoitti:
”– Tutkimusmäärärahoja käytetään miljarditolkulla päämääränä kehittää yhtä hyvä ja siksi turha rinnakkainen molekyyli sairauteen, johon on jo lääke. Köyhät maat jäävät ilman uusia lääkkeitä. Malarian kaltainen köyhien maiden vitsaus kiinnosta ketään…”
En oikein jaksa uskoa, että tutkijat ja lääketehtaat olisivat niin kunnianhimottomia, että miljarditolkulla kehitettäisiin vain yhtä hyviä lääkkeitä, kuin markkinoilla jo on. Kai tavoitteena on aikaisempia parempi lääke, jotta lääke ylipäätään pääsisi ja päätyisi käyttöön.
Lääkekehitystyön arviointi on tietenkin vaikea asia, onhan kyseessä henkeen ja terveyteen vaikuttava asia. Alla muutamia kysymyksiä asiasta, joihin ei liene oikeita vastauksia.
Oletetaan, että käytössä oleva lääkemolekyyli aiheuttaa sietämättömiä tai vakavia sivuvaikutuksia 10 %:lle käyttäjistä. Kysymys kuuluu, onko sellaisen uuden rinnakkaismolekyylin kehittäminen, joka ei aiheuta sivuvaikutuksia mutta vaikuttaa sairauteen yhtä hyvin, turhaa työtä, joka pitäisi jättää tekemättä?
Ajatellaan, että 75 %:lle tiettyä sairautta sairastavista kehittyy resistenssi käytetylle lääkemolekyylille ja ko. molekyylin teho loppuu tai heikkenee huomattavasti viiden vuoden kuluessa hoidon aloittamisesta. Pitäisikö kehittää samaan sairauteen lääkehoitoa, joka perustuu johonkin toiseen molekyyliin, joka tarjoaa hoitotehoa toiset viisi vuotta, eli olisi yhtä hyvä kuin käytössä oleva. Vai todetaanko vain, että näin kävi ja tehokas hoito loppuu?
Kolmantena ajatuksena se, että kehitetään lääkemolekyyliä, jonka ajatellaan olevan 25 % tehokkaampi ja parempi (jollain mittarilla mitattuna) kuin nykyinen markkinoilla oleva. Saadaankin aikaan lääke, joka on vain yhtä tehokas kuin jo markkinoilla oleva. Oliko kehitystyö turhaa?
Aika monta rinnakkaista statiinia on kehitetty.
Näin asia on.
Mutta onhan (tai olihan) Helsinkiinkin tarjolla monta eri raitiovaunumerkkiä ja -mallia, joden kehitystyö on rahoitettu tai toivotaan rahoitettavan jonkin maan veronmaksajien rahoilla, joko matkalippuostoksina tai kaupunkien tukena matkalippujen hintaan.
Säästöhän olisi huomattava, jos esim. Euroopan laajuisesti päätettäisiin lopettaa ratikoiden kehitystyö 30 vuodeksi ja ostettaisiin vain yhtä monacolaisen tehtaan kehittämää merkkiä ja mallia. Jostain syystä näin ei kuitenkaan menetellä.
Eivätkä ne ole samanlaisia.
BTW aika monenlaisia polkupyöriäkin on.
Ne eivät ole samanlaisia, mutta jos ensimmäinen statiini olisi otetttu vapaaksi ja sitä olisi myyty tuotantokustannushintaan, olisivatko uudet olleet niin paljon parempia, että uuden statiinin kehittäminen olis kannattanut, Siis että niistä olisi puoli-ilmaisen kilpailijan ollessa markkinoilla voinut saada hintaa, joka peittää kehittämiskustannukset. ? Terveystaloustieteen mukaan uuden kehittämisen kannattavuutta mitataan suunnilleen näin.
Voiko tuohon puuttua.
Laaketeollisuus elaa omaa elamaansa.
Me tavalliset ihmiset eletaan omaamme.
.
Niin se vain on.
t. Mkko
Todennäköisesti kyllä, sillä ensimmäinen statiini oli mevastatin, jota ei edes markkinoitu sivuvaikutusten vuoksi. Seuraava oli lovastatin joka ei ollut kovin tehokas. Sitten oli cerivastatin, joka oli ilmeisesti kaikkein tehokkain, mutta vedettiin markkinoilta 2001 sivuvaikutusten vuoksi.
Tuosta voisi jo päätellä, että neuvostoliittolaistyyppinen strategia tyytymisestä yhteen ”rittävän” hyvään tuotteeseen olisi merkinnyt sitä, että nykyisin runsaassa käytössä olevat atorvastatin ja simvastatin olisivat jääneet kehittämättä – ja mitä sitten, jos päättäjien valinta olisi kohdistunut tehokkaaseen mutta vaaralliseen cerivastatiiniin?
Raimo. Tulit juuri sanoneeksi, että vaikka nuo ensimmäiset statiinit olisi ostettu vapaaksi, olisi kannattanut kehittää parempia. Olisko simvastatiinin jälkeenkin kannatanut? Minä ehdotin markkinamekanismin kaltaista ratkaisua, en Newuvostoliiton mallia.
Mikähän sellainen markkinamekanismi olisi?
Simvastatin on halpa ja hyvä, mutta minulle sanoi eräs lääkäri, että atorvastatin on parempi triglyseridien suhteen. Halpaa on sekin nykyään. Valinnanvara ei ole pahasta.
Ymmärrän toki ongelman, mutta en ymmärrä, mikä sen ratkaisu voisi olla.
BTW lääkekehitys näyttää nykyään menevän niin, että isot firmat eivät kehitä, vaan pienet. Ja sitten kun alkaa olla valmista, iso firma tulee ja ostaa. Isojen firmojen riskit ovat minimaaliset.