Nollakasvun yhteiskunta

(Artikke­li on julka­istu Tilas­tokeskuk­sen Tieto & tren­dit — talous- ja hyv­in­voin­tikat­saus ‑julka­is­us­sa 1/2015)

[Kir­joituk­seen on liitet­ty 3.3. kom­ment­ti Fak­tabaarin tuomiois­tu­imen johdosta]

Nol­lakasvus­ta puhut­ti­in paljon 1970-luvul­la. Rooman klu­bi varoit­ti rapor­tis­saan Kasvun rajat vuon­na 1972 luon­non­va­ro­jen vääjäämät­tömästä ehtymis­es­tä. Väestöräjähdys yhdis­tet­tynä talouskasvu­un aset­taisi­vat rajat talouskasvulle. Ajatelti­in, että jos halu­amme tule­vien sukupolvien elävän siedet­tävää elämää, mei­dän sukupolvemme on rajoitet­ta­va ahneut­taan. Oli rajoitet­ta­va talouskasvua ja jaet­ta­va aineel­lista hyvää oikeu­den­mukaisem­min niin, että kaikille riit­täisi tarpeek­si – ja hidas­ta­mal­la väestönkasvua niin nopeasti kuin mahdollista.

Kasvun kri­ti­ikissä oli sisäis­tet­tynä erään­lainen kiin­teä panos–tuotos ‑malli: kymme­nen pros­ent­tia suurem­pi tuotan­to edel­lyt­ti kymme­nen pros­ent­tia enem­män raa­ka-ainei­ta ja energiaa.

Pian ymmär­ret­ti­in, että kasvua on kah­den­laista, määräl­listä ja laadullista tai eksten­si­ivistä ja inten­si­ivistä kuten sil­loin oli muodikas­ta sanoa. Eksten­si­ivi­nen kasvu tarkoit­ti, että samo­ja tuot­tei­ta tehdään samal­la taval­la mut­ta enem­män, inten­si­ivi­nen kasvu, että samoista luon­non­va­roista ja ener­gias­ta jalostet­ti­in aiem­paa parem­pia tuot­tei­ta. Tehdään vähem­mästä enem­män. Rooman klu­bi julka­isi vuon­na 1979 uuden kir­jan No lim­its to learn­ing. Tavaroiden sijaan mate­ri­aal­ista hyv­in­voin­tia voi etsiä myös palveluista, jot­ka pääsään­töis­es­ti käyt­tävät euroa kohden vähem­män luonnonvaroja.

Myöhem­min havait­ti­in, ettei fos­si­ilis­ten ener­giavaro­jen pahin puoli ollutkaan niiden edessä ole­va ehtymi­nen vaan se, että niitä on ilmas­toa ajatellen aivan liikaa. Kasvun rajat tule­vatkin vas­taan aiem­min. Ilmas­ton­muu­tos syr­jäyt­ti huole­nai­heena fos­si­ilis­ten ener­giavero­jen ehtymisen.

Teol­li­sis­sa mais­sa yhteys reaalisel­la BKT:lla mitatun talouden volyymin ja raa­ka-ainei­den ja ener­gian käytön välil­lä tait­tui. Näin kävi, vaik­ka luon­non­va­ro­jen kulu­tuk­seen las­ket­taisi­in mukaan tuon­ti­tavaroi­hin sisäl­tyvät panokset.

[LISÄYS 3.3.2015. Fak­tabaari näyt­tää julis­ta­neen tämän väit­teen vääräk­si, kos­ka teol­lisu­us­maid­en tai EU:n hiilid­iok­sidipäästöt ovat kas­va­neet, kun tuon­ti ote­taan huomioon. Pidän kiin­ni tässä esite­tys­tä väit­teestä. Main­in­ta kytken­nästä viit­taa yllä ole­vaan sat­apros­ent­tiseen kytken­tään, kymme­nen pros­ent­tia suurem­pi talous merk­it­see kymme­nen pros­ent­tia enem­män raa­ka-ainei­ta ja ener­giaa. Tämä sat­apros­ent­ti­nen riip­pu­vu­us on tait­tunut, eri­tyis­es­ti raa­ka-ainei­den, mut­ta myös ener­gian osalta, mikä ei tarkoi­ta, että ener­gian kulu­tus ei olisi kas­vanut lainkaan. Hiilid­iok­sidipäästöistä tässä ei san­o­ta mitään. Ne yleen­sä kas­va­vat suh­teel­lis­es­ti ener­gianku­lu­tus­ta nopeam­min, kos­ka esimerkik­si vesivoimaa on niin paljon kuin sitä on ja kasvu keskit­tyy mui­hin energianlähteisiin.]

Samanaikaises­ti koko maa­pal­lo on kuitenkin kokenut his­to­ri­ansa nopeim­man määräl­lisen talouskasvun, joka on nos­tanut sato­ja miljoo­nia ihmisiä kehi­tys­mais­sa köy­hyy­destä keskilu­okkaan.  Luon­non­va­ro­jen kulu­tus ja ilmas­ton­muu­tos ovat vain kiihtyneet. Kehi­tys­maid­en köy­hille on paha men­nä sanomaan, että pysykää köy­hinä, kos­ka me rikas­tu­imme ensin.

= = =

Lor­di Keynes osasi aikanaan ennus­taa työn tuot­tavu­u­den huikean kasvun, mut­ta ei sitä, mil­laisia kulu­tushyödykkeitä tul­taisi­in kehit­tämään. Hän ennusti, että mei­dän aikanamme työtä tehtäisi­in enää hyvin vähän. Jos tyy­ty­isimme siihen kulu­tus­ta­soon, joka Suomes­sa oli vuon­na 1980, sen tuot­tamiseen riit­täisi neli­tun­ti­nen työpäivä.

Kir­jas­saan Hap­pi­ness brit­tiläi­nen ekon­o­misti Richard Layard esit­ti, että kun maa nousee köy­hyy­destä, sen asukkaiden onnel­lisu­us lisään­tyy, mut­ta tietyn tulota­son jäl­keen lisäkasvu ei lisääkään onnea. Kan­nat­taako pon­nis­tel­la saavut­taak­seen jotain, jol­la ei todel­lisu­udessa olekaan arvoa? Layardin teesiä on paljon kri­ti­soitu. On esimerkik­si san­ot­tu, että yhteys toimii, jos tulo­ja mitataan log­a­r­it­mi­asteikol­la; vaik­ka lisäeu­ro tuot­taa sitä vähem­män iloa mitä enem­män niitä on ennestään, tulo­jen kaksinker­tais­tu­mi­nen vaikut­taa yhä kuin ennen.

Teolli­nen yhteiskun­ta pystyy tuot­ta­maan kelvol­lisen aineel­lisen elin­ta­son kaikille hyvin pienel­lä työ­panok­sel­la. Mitä sen päälle tuote­taan, on hauskaa, mut­ta ei vält­tämätön­tä. Tuo­mas Kyrön mie­len­sä­pa­hoit­ta­ja kut­su­isi sitä humpuukik­si. Ylit­tävätkö nuo turhu­udet lisään­tyneen vapaa-ajan arvon, johon olisi mah­dol­lista niiden, jot­ka tyy­tyvät elämään ilman niitä? Kysymys on aiheelli­nen, vaik­ka ei ajat­telisi talouskasvun ympäristö­vaiku­tuk­sia. Jatku­van talouskasvun sijas­ta olisi mah­dol­lista vali­ta jatku­va vapaa-ajan lisään­tymi­nen. Se voisi johtaa onnel­lisem­paan elämään samal­la kun luon­to kiittäisi.

Lep­pois­t­a­mi­nen ei vaa­di mui­ta kollek­ti­ivisia päätök­siä kuin sen, että tehdään aina mah­dol­lisek­si vali­ta osa-aikainen työ muillekin kuin pien­ten las­ten vanhemmille.

Lep­pois­t­a­mi­nen on vähän epäreilua maail­mas­sa, jos­sa liki puo­let ansioista menee veroina yhteisen hyvän rahoit­tamiseen. Jos vähen­tää työn­tekoa, joutuu luop­umaan osas­ta kulu­tus­taan, mut­ta mak­saa myös vähem­män vero­ja. Lep­pois­t­a­mi­nen olisi reilua vas­ta, jos tulo­jen vähen­nys kohden­tu­isi kokon­aan omi­in tuloi­hin ja ”jäsen­mak­su” yhteiskun­nalle pysy­isi ennallaan.

Toisaal­ta on aika onneton aja­tus, että mei­dän pitäisi uhra­ta vapaa-aikamme tuot­taak­semme turhuuk­sia vain, jot­ta tulisimme mak­sa­neek­si myös vero­ja. Ellei tarvit­sisi ajatel­la ulko­maankaup­paa ja kil­pailukykyä, luon­tev­in­ta olisi kohdis­taa vero­tus luon­non­va­ro­jen käyt­töön – niitä kun olisi muutenkin syytä oppia käyt­tämään kohtuulliseksi.

= = =

On varsin ilmeistä, että vau­raiden yhteiskun­tien talouskasvu on jatkos­sa yhä enem­män laadullista ja yhä vähem­män määräl­listä. Sen mit­taami­nen on todel­la hankalaa.

Japanin talous ei ole kas­vanut neljän­nesvu­o­sisa­taan juuri lainkaan, Silti, jos vuon­na 1990 koomaan vajon­nut japani­lainen nyt heräisi, hän löytäisi itsen­sä paljon kehit­tyneem­mästä yhteiskun­nas­ta, jos­sa kulut­ta­jille on käytössään mitä ihmeel­lisimpiä asioi­ta. Japani­lais­ten mate­ri­aa­li­nen elin­ta­so on nous­sut, mut­ta laadullista kasvua on vaikea mita­ta. Reaalisen BKT:n kasvun määrää se, joka määrit­tää hin­tain­deksin BKT:n defla­toimisek­si. Paljonko Lumia 930 on enem­män kuin Nokia E90?

Tähän on vas­tat­tu, että Japanin talouden pysähtymi­nen näkyy työl­lisyy­dessä. Var­maankin näkyy. Laadulli­nen kasvu työl­listää ihmisiä hyvin epä­ta­sais­es­ti. Eniten kysyn­tää on luo­vista huip­pukyvy­istä. Määräl­lisen kasvun hiipumi­nen näkyy taval­lisen työvoiman kysyn­nän heikken­e­misenä. Sik­si määräl­lisen kasvun mit­tar­it eivät ole turhia, vaik­ka ne eivät mit­taakaan elin­ta­son nousua.

Ajatel­laan­pa vaik­ka val­oku­vaus­ta. Alan tuotan­to on laskenut, kos­ka enää ei valmis­te­ta filme­jä, ei viedä niitä kehitet­täväk­si eikä teetetä juurikaan paperiku­via. Jos onnis­tu­isimme mit­taa­maan kameroiden laat­ua objek­ti­ivis­es­ti, kulu­tus­ta­so olisi nous­sut val­tavasti, kos­ka todel­la hyviä kameroi­ta saa nyt hal­val­la. Pää­ty­isimme alan satak­er­tais­tu­miseen, jos mit­taisimme alan tuo­to­s­ta otet­tuina val­okuvina, jot­ka sitä pait­si ovat älykkäämpi­en kameroiden ansios­ta parem­pia kuin ennen. Kun muu­tos on laadullista, määräl­liset mit­tar­it eivät ker­ro oikeas­t­aan mitään.