Kritiikkiä on tullut myös siitä, että kaupunki olettaa asumisväljyyden yhä kasvavan nykyisestä 34 neliöstä henkeä kohden. Jos asumisväljyyttä vähennettäisiin, ei tarvitsisi rakentaa niin paljon.
Sinänsä yhteys asumisväljyyden ja rakentamisen määrän osalta on kiistaton. Helsingin asumisväljyyden kasvu on pysähtynyt noin vuonna 2007 ja sen seurauksena nykyiseen asuntokantaan mahtuu peräti 35 000 henkeä enemmän kuin mahtuisi, jos väljyys olisi jatkanut kasvua entiseen tahtiin.
Helsinki ei kuitenkaan voi päättää asumisväljyydestä. Se riippuu aivan siitä, kuinka suuria kotitalouksia asuntoihin muuttaa ja tämän suhteet kansalaiset sentään ovat vapaita päättämään itse.
Erityisesti ei pidä paikkaansa, että tinkimällä asuntojen keskikokovaatimuksista asumisväljyyttä saataisiin pienemmäksi. Pienissä asunnoissa asutaan väljemmin kuin suurissa. Sinkku asuu tyypillisesti 50 neliön luukussa ja nelihenkinen perhe 90 neliön luukussa – siis Helsingissä. Jos jollekin tontille rakennetaan asuntoja tuhat neliötä niin, että tuloksena on 20 viidenkymmenen neliön luukkua, asukkaita tulee todennäköisesti vähemmän kuin jos tehtäisiin kaksitoista 83 neliön asuntoa.
Kalliossa on vähän lapsia, koska siellä on niin toivottoman pieniä asuntoja. On perusteltua rakentaa Kallioon myös perheasuntoja, vaikka grynderi saisikin sinkkuasunnoista paremman neliöhinnan. Jos perheille ei ole tarjolla 80 neliön asuntoja Kalliossa, he muuttavat herkästi jonnekin Huitsin Nevadaan kahdensadan neliön omakotitaloon kahden auton varaan.
Pelkistä sinkuista ja eläkeläisistä koostuva kaupunki ei ole myöskään sosiaalisesti kestävä. Kaavoituksella on perusteltua puuttua asuntojen kokoon.
Huomattakoon, että Espoossa uusien asuntojen keskikoko on yli 90 neliötä.
