Urpo Kangas on esittänyt, että Suomessakin, kuten melkein kaikissa muissa maissa, vastuu omien vanhempien vanhuuden hoivasta tulisi olla lapsilla, ainakin jos nämä ovat varakkaita. Olen itsekin pohtinut enemmän tai vähemmän ääneen samaa asiaa – vuonna 1970 tehty vastuun siirto yhteiskunnalle taisi todella olla virhe – mutta tullut siihen tulokseen, että asian muuttaminen takaisin on kovin vaikeaa, koska ihmiset ovat suunnitelleet elämänsä ja taloutensa nykyisen hoivalupauksen mukaisesti. Suuresti kunnioittamani sosiaalipoliitikot Juho Saari ja Heikki Hiilamo ovat jo ehtineet leimata Urpo Kankaan ajatuksen epärealistiseksi.
Miksi melkein kaikkialla muualla noudatettu käytäntö olisi parempi kuin meidän omaksumamme ulkoistaminen kunnalle?
Suomen vanhustenhoito on kallista ja laadultaan huonoa.
En tarkoita hoito olisi ammatillisesti huonoa vaan, että vanhusten elämä Suomessa on kolkkoa ja epätyydyttävää. Viranomainen on vain harvoin yhtä hyvä omainen kuin oikea omainen. Vanhusten elämä on paljon miellyttävämpää siellä, missä omat lapset ovat heistä hoivavastuussa.
Lapset voivat huolehtia omista vanhuksistaan joko auttamalla heitä itse tai ostamalla nykyistä kunnallista hoivaa vastaava hoito kunnalta tai jostain muualta. Tuo ostettu hoiva olisi kansantaloudellisesti korkeintaan yhtä kallista kuin nykymuotoinen yhteiskunnan järjestämä hoiva, mutta itse järjestetty hoiva voi olla selvästi halvempaa. Missä lapset ovat sen järjestämisestä vastuussa, on kehitetty kaikenlaisia kansalaisyhteiskunnan joustavia ratkaisuja, jotka jäävät meillä käyttämättä. Lähipiirissäni on tapaus, jossa lapset varmaankin maksaisivat alakerrassa töissä olevalle, että tämä piipahtaa pari kertaa päivässä antamassa lääkkeet ja tuomassa ruuan. Nyt kunnan työntekijä tulee jostain kaukaa tekemään saman.
Tässä on tietysti se ongelma, että jos lapset jäävät pois töistä hoitamaan vanhempiaan, he ovat poissa työvoimasta ja siitä on taas omat työn tarjontaan liittyvät ongelmat. Tätähän toisaalta halutaan edistää omaishoidon tuella. Jos joku vetäytyy töistä vanhempiaan hoitamaan, hän on arvioinut tämän kokonaisarviossa edullisemmaksi, vaikka menetetty palkka olisikin suurempi kuin maksu ostetusta hoidosta. Vanhuksen hoidon laadun ottaminen mukaan arvioissa on aivan hyväksyttävää, vaikka se voikin alentaa bruttokansantuotetta. Tähän valintaan kuitenkin vaikuttaa verotus vinouttavasti. Jotta verokiilasta johtuvista syistä ei päädyttäisi päinvastaiseen virheeseen, pitäisi yhteiskunnan subventoida ostettua hoitoa vaikka kotitalousvähennyksellä niin, että verotuksen vaikutus neutraloituu.
Lasten rajoittamaton vastuu vanhuksistaan voisi tietysti johtaa kohtuuttomuuksiin. Joku voi dementoitua kuusikymmentävuotiaana ja elää satavuotiaaksi.
Tällaiset tapaukset on toki mahdollista kohtuullistaa, mutta lasten vastuuta vielä parempi olisi Singaporen mallin mukainen pakkosäästämisjärjestelmä. Siinä jokaisen on säästettävä tietty osa ansiotuloistaan muun muassa omiin hoivamenoihinsa. Tuon pääoman voi sitoa asuntoon. Kun rahaa tarvitaan, asunto myydään (siihen voi jäädä vuokralle) ja rahoilla kustannetaan hoiva. Jos rahaa jää vanhuksen kuollessa yli, lapset perivät sen. Näin lapsillekin tulee insentiivi huolehtia vanhuksistaan myös itse. Vanhuksen hoitoon ei käytettäisi lasten rahoja vaan vanhuksen omia säästöjä, mutta toisaalta lapsilta voi mennä perintänä odotettu asunto-osake, elleivät he huolehdi vanhemmistaan itse. Nykytilaan verrattuna tämä tarkoittaisi sitä, että käytännössä lasten vastuu rajoittuisi perintöosuuteen tai lähinnä asunnon osuuteen siitä. Toisaalta yhteiskunta takaa kunnollisen hoidon, vaikka sosiaalitililtä rahat loppuisivatkin. Tähän järjestelmään siirtyminen olisi kuitenkin vielä vaikeampaa kuin virolaiseen lasten suoraan vastuuseen vanhemmistaan.
Me olemme valinneet toisin, vanhuksemme hoidetaan huonosti ja kalliisti. Olemme niin tottuneet nykytilaan, että emme osaa muuta kuvitella. Keskimäärin tämä lasten vastuu vanhemmistaan olisi lapsille edullisempi, koska nyt he maksavat sen veroina.
Järjestelmää on erittäin vaikea muuttaa toiseksi kesken kaiken. Tosin näin taidetaan pikkuhiljaa kuitenkin tehdä. Julkisen vallan antama palvelulupaus on kääntymässä niin heppoiseksi, että kelvollisesta hoidosta on maksettava itse. Köyhien sukujen vanhusten kannalta tämä vaihtoehto on huonoin.