Talouspolitiikan kimurantti tilanne

Kun hal­li­tu­so­hjel­mas­ta sovit­ti­in, arvostelin voimakkaasti val­tion talouden ter­ve­hdyt­tämiseen liit­tyvää perälau­taa, joka meni suh­dan­nepoli­it­tis­es­ti ihan nurinkuris­es­ti. Jos talous alkaa nous­ta, ryhdytään har­joit­ta­maan aiem­paa elvyt­täväm­pää talous­poli­ti­ikkaa ja jos suh­dan­teet heikkenevät, heikken­e­mistä vauhdite­taan lisäsäästöin ja veronko­ro­tuksin. Tässä sitä nyt ollaan.

Kysyy keneltä talous­tutk­i­jal­ta hyvän­sä kol­men mil­jardin sopeu­tuk­sen ajoituk­ses­ta suh­dan­nepoli­ti­ikan kannal­ta, saa vas­tauk­sek­si, että se olisi suh­dan­nepoli­it­tis­es­ti perin onneton­ta. Se lisäisi työt­tömyyt­tä niin paljon, että tavoitel­lus­ta val­tion talouden paran­tu­mis­es­takin toteu­tu­isi vain osa, joidenkin mielestä ei juuri mitään. Tästä hyvänä esimerkkinä on Espan­ja, joka talouskri­isin alka­es­sa teki kuten kehotet­ti­in, leikkasi meno­ja ja korot­ti vero­ja saaden aikaan vain ennä­tyk­sel­lisen työt­tömyy­den, mut­ta ei onnis­tunut pysäyt­tämään velkaantumista.

Kuvitel­laan esimerki­no­mais­es­ti, että tuo säästö tehtäisi­in irti­sanom­al­la val­tion ja kun­tien palveluk­ses­ta 60 000 ihmistä huomen­na. Tehdään tuol­lainen sopeu­tus miten tahansa, vaik­ka vero­ja korot­ta­mal­la, se vas­taa vaiku­tuk­sil­taan 60 000 hen­gen irti­san­omista jostain.

Ensin säästyy kyl­lä tuo kolme mil­jar­dia, mut­ta valitet­tavasti noille 60 000 hen­gelle tarvit­see mak­saa työt­tömyysko­r­vauksi­na vähän yli puo­let tuos­ta säästyneestä sum­mas­ta, san­o­taan nyt vaik­ka 1,8 mil­jar­dia. Julkisen talouden säästö onkin vain 1,2 mil­jar­dia. Tuon 1,2 mil­jar­dia joutu­vat säästämään irti­san­ot­tu­jen koti­taloudet. Parisa­taa miljoon­aa jää saa­mat­ta pelkästään hei­dän mak­samis­taan arvon­lisäveroista. Kuitenkin tuo osto­jen vähen­e­m­i­nen 1,2 mil­jardil­la tuot­taa lisää työt­tömyyt­tä ja niin edelleen.

Näin käy, jos suh­dan­neke­hi­tys on ennestään huono niin, etteivät työ­markki­nat vedä. Hyv­inä aikoina julkisen sek­torin työ­paikko­jen määrän vähen­tämi­nen tarkoit­taa työvoiman vapau­tu­mista muuhun käyt­töön, huonoina aikoina se merk­it­see pelkkää työttömyyttä.

Yleinen neu­vo on, että huonoina aikoina ei pidä tehdä pani­ikki­jar­ru­tuk­sia, vaan rak­en­teel­lisia toimia, joil­la luo­daan edel­ly­tyk­set talouden ter­ve­htymiselle pitkäl­lä aikavälil­lä. Jos vähän oikaistaan mutkia, rak­en­teel­liset toimet tarkoit­ta­vat, että nousukau­den alka­es­sa nousu voi yltää korkeam­malle, ennen kuin se tait­tuu työvoimapulaan.

Noiden säästö­jen osalta Urpi­lainen on aivan oike­as­sa. Ei pani­ikki­jar­ru­tus­ta vaan pitkäaikaisia talout­ta ter­ve­hdyt­täviä rak­en­teel­lisia toimia. Sit­ten tarvit­taisi­in enää niitä rak­en­teel­lisia toimia, tai olisi tarvit­tu jo kauan sit­ten. Se tarkoit­taa päätök­siä eläkeiästä, toimia sen eteen, että nuoret valmis­tu­vat opin­noista työelämään nyky­istä nopeam­min, ylip­itkien työt­tömyysko­r­vausten lyhen­tämistä, per­he­vap­aiden pun­nit­semista, vuorot­telu­va­paa­ta ja muu­ta sel­l­aista. Ylipään­sä työn tar­jon­nan lisäämistä. Se tarkoit­taisi koko sosi­aalipoli­ti­ikan perkaamista niin, ettei se kan­nus­ta huono-osaisia työttömiksi.

Se tarkoit­taa myös sote-uud­is­tus­ta, jot­ta rak­en­teelli­nen haaskaus (ml. monikanavainen rahoi­tus) pienenisi; kun­tau­ud­is­tus­ta, jot­ta kasvun moot­tor­eina toimivia kaupunke­ja nyt ylipään­sä voisi hal­li­ta, ja niin edelleen.

Näis­sä rak­en­teel­li­sis­sa uud­is­tuk­sis­sa kolme viimeistä hal­li­tus­ta ovat kaik­ki olleet varsin nössöjä, mis­tä mak­samme kovaa hin­taa. Oma pet­tymyk­seni kohdis­tui ennen kaikkea SATA-komiteaan, jon­ka piti saat­taa sosi­aalipoli­ti­ik­ka jälki­te­ol­lisen ajan vaa­timusten mukaisek­si, mut­ta jon­ka toim­inta sabotoiti­in täysin.

Joku voi kysyä, mik­si lisätä työn tar­jon­taa, kun on työt­tömyyt­tä. Empi­iris­es­ti tiedämme, että työn tar­jon­nan lisäämi­nen lisää myös työ­paikko­ja. Eri­tyis­es­ti sitä työn tar­jon­taa tarvi­taan, että taloudelli­nen nousukausi ylipään­sä olisi mah­dolli­nen. Mut­ta mitäpä tuo­ta selit­tämään, kun Juhana Var­ti­ainen on selit­tänyt sen paljon min­ua parem­min. Lue se tästä. Eri­tyis­es­ti kan­nat­taa kat­soa, miten työt­tömyys Ruot­sis­sa ja Suomes­sa on kehit­tynyt täs­mälleen samal­la taval­la, vaik­ka Ruot­sis­sa on työn tar­jon­taa lisät­ty. Tar­jon­nan lisäys on men­nyt siis suo­raan työl­lisyy­dek­si, ei työttömyydeksi.

Yri­tys­ra­hoi­tus pullonkaulana

Nyt pitäisi tehdä kiireesti jotain yri­tys­ten rahoituk­selle. Rahaa sinän­sä on ole­mas­sa enem­män kuin sitä pystytään käyt­tämään – keskus­pankista saa sitä niin paljon kuin jak­saa kan­taa – mut­ta olemme kieltäneet pankke­ja rahoit­ta­mas­ta mitään sel­l­aista, mihin sisäl­tyy riske­jä ja sitähän aitoon yri­tys­toim­intaan aina sisäl­tyy. Tässäkin yksi tavoite – pankkien vakavaraisu­u­den tur­vaami­nen – lyö poskelle toista.

Keskus­tan malli näyt­tää ole­van tuhan­net val­tion kokon­aan tai osit­tain omis­ta­mat pienyri­tyk­set (val­tio menee oma­l­la pääo­ma­l­la sisään yri­tyk­si­in). Tan­skan kasvu­ra­has­ton malli on parem­pi. Val­tion omis­ta­ma kasvu­ra­has­to vivut­taa yri­tys­ra­hoituk­seen sisäl­tyvän riskin itselleen, jon­ka jäl­keen lop­pu yri­tys­ra­hoituk­ses­ta kel­paa pankeille, eläkey­htiöille ja kansalais­ten sijoi­tus­ra­has­toille. Mut­ta se ei siis tee noista yri­tyk­sistä val­tion yri­tyk­siä, vaan antaa niille lainaa. Eri­tyisen huonos­ti ymmär­rän keskus­tan mallis­sa sitä, mik­si val­tion pitäisi rahoit­taa kasvu­ra­has­ton­sa myymäl­lä tuot­tavaa val­tion omaisu­ut­ta, kun se saa lainaa negati­ivisel­la reaalikorolla.

En ole pitänyt ajatuk­ses­ta käyt­tää eläkey­htiöitä elinkei­noelämän rahoituk­seen. Riskien hallintamielessä niiden pitäisi sijoit­taa ulko­maille, kos­ka niil­lä on jo val­ta­va maaris­ki eläke­mak­su­is­sa. Olen joutunut muut­ta­maan kan­taani tähän huo­mates­sani, että meiltä puut­tuu koti­maista pääo­ma, kun olemme niin tasa-arvoisia, ettei meil­lä ole wal­len­berge­jä Suomes­sa. Pääo­maköy­hän maan on käytet­tävä eläk­er­a­ho­jaan, tai se maaris­ki niiden eläke­mak­su­jen puolel­la toteutuu.

Eräi­den eläkey­htiöi­den oma pääo­ma ylit­tää selvästi sääde­tyn vakavaraisu­us­ra­jan. Sal­lit­takoon tuon yli­jäämän käyt­tämi­nen riskip­i­toisem­pi­in sijoituk­si­in. Jos tuo ris­ki osa­taan hajaut­taa riit­tävästi, muu­ta­mas­ta väistämät­tömästä käm­mistä huoli­mat­ta sijoituk­set tuot­ta­vat parem­min. Eläkey­htiöt voisi­vat perus­taa inve­ston­ti­ra­has­to­ja anta­maan riskip­i­toisia luot­to­ja koti­maisille kasvuyri­tyk­sille. Avat­takoon pääsy noi­hin rahas­toi­hin myös ihan taval­lisille kansalaisille, joiden rahat nyt mätänevät pankkitileillä.