Esseitä tuloeroista (7/8): Tulosopimusten tie?

Teol­lis­tu­misen alkuaikoina ammat­tiy­hdis­tys­li­ik­keel­lä oli huo­mat­ta­va vaiku­tus kansan vauras­tu­miseen ja vau­rau­den aiem­paa tasaisem­paan lev­iämiseen. Ammat­tiy­hdis­tys­toim­inta merk­it­see työvoimakartel­lia; Yhdys­val­lois­sa ammat­ti­jär­jestö­jen nimis­sä jopa on sana kartel­li. Se suo­jaa työläisiä tois­t­en työläis­ten kil­pailul­ta. Ilman sitä löy­ty­isi aina joku toinen, joka olisi valmis tekemään saman työn halvem­mal­la niin, että palkat painuisi­vat Marx­in ennus­tuk­sen mukaises­ti subsistenssirajalle.

Työn tar­jon­takartellin hyödyl­lisyy­destä on eri­laisia arvioi­ta. Oma käsi­tyk­seni on, ettei teolli­nen nousu olisi ollut mah­dol­lista ilman sitä. Olisi juu­tut­tu noidanke­hään, jos­sa työn kysyn­nän matalu­us pitää palkat poh­jas­sa ja ostovoiman vähäisyys työ­paikko­jen määrän mata­lana. Hen­ry Ford puki tämän sanoik­si totea­mal­la, ettei auto­jen mas­savalmis­tus ole mah­dol­lista, jos autote­htaan työläisil­lä ei ole varaa ostaa autoa. Viime vuosikym­meni­in asti tämä köy­hyy­den noidanke­hä on pitänyt mon­et kehi­tys­maat köy­hinä. Talouden nousu edel­lyt­tää kasvusysäys­tä, “take­of­fia”. Tähän on muitakin keino­ja kuin työn tar­jon­takartel­li. Glob­al­isaa­tion mukanaan tuo­ma vien­tive­toinen teol­lisu­us on tar­jon­nut toisen ulospääsy­tien noidanke­hästä, mut­ta varsinkin teol­lis­tu­misen alku­vu­osi­na se on ollut nois­sa mais­sa kovin kivi­nen ja julma.

Maat, jois­sa tulo­ja on tasat­tu ja ammat­tiy­hdis­tys­li­ike on kyen­nyt huole­hti­maan palka­nsaa­jien ansio­ta­sos­ta ja jois­sa korkeal­la veroas­t­eel­la on huole­hdit­tu koulu­tuk­ses­ta ja yhteis­es­tä hyvästä, ovat men­estyneet selvästi parem­min kuin maat, jois­sa on tehty toisin. Hyvän ref­er­enssin markki­nae­htoi­sista työ­markki­noista tar­joaa Argen­ti­ina, joka oli 1930-luvul­la vau­raampi kuin Euroop­pa, mut­ta val­it­si tien, jos­sa verot oli­vat matalia, sosi­aal­i­tur­va huono, koulu­tus kallista ja ammat­tiy­hdis­tys­toim­inta tukah­dutet­tu. Tuhoa täy­den­si Per­onin pop­ulisti­nen hallinto. Nyt Argen­ti­ina on kehi­tys­maa Euroop­paan verrattuna.

Siitä, että työvoiman tar­jouskartel­li oli vält­tämätön teol­lisen yhteiskun­nan käyn­nistys­vai­heessa, ei seu­raa, että se olisi vält­tämätön tai edes hyödylli­nen enää. Auton käyn­nistämiseen tarvi­taan ryyp­pyä, mut­ta se kan­nat­taa pan­na pois päältä, kun auto on saatu liikkeelle.

Nykyi­nen sopimusjär­jestelmä suo­jaa niitä, joil­la työ­paik­ka on, niiden kil­pailul­ta, joil­la sitä. Tästä seu­raa työvoiman jakau­tu­mi­nen sisäpi­iri­in, jol­la on hyvä palk­ka ja hyvä sosi­aal­i­tur­va ja ulkopi­iri­in, jon­ka osak­si tlee huole­htia työn tar­jon­nan jous­tavu­ud­es­ta ja silpputöistä.

Kun palkat eivät määräy­dy markki­noil­la vaan ne määrätään sopi­en, yksi markki­namekanis­min toim­intamekanis­meista on tukah­dutet­tu. Työ­markki­noiden huono toim­inta alen­taa työl­lisyyt­tä. Eivätkä joukkovoimal­la saadut palkanko­ro­tuk­setkaan myöskään jakaudu kovin oikeu­den­mukaises­ti, kos­ka lakkoase on toisil­la vahvem­pi kuin toisil­la. Kir­jas­ton­hoita­jat eivät voi vaa­tia palkanko­ro­tuk­sia uhkaa­mal­la sulkea Suomen vien­nin kuten AKT voi.

Toisaal­ta, jos nyky­i­sis­sä olois­sa ei olisi työe­htosopimuk­sia, palkkata­so voisi kään­tyä lasku­un, se lask­isi ostovoimaa ja ostovoiman lasku lask­isi työl­lisyyt­tä. Deflaa­tiok­ierre käyn­nisty­isi kaikkine huonoine seu­rauksi­neen. Tai sit­ten palkkarakenne vain etsisi uuden ja parem­man tas­apain­oti­lan. Tätä ei voi tietää, kun ei voi kokeilla.

Se lie­nee selvää, että mitä yht­enäisem­mäk­si palkkata­so maan sisäl­lä määrätään, sitä voimakkaam­man muut­topaineen se luo kasvukeskuk­si­in. Markki­nae­htoiset palkat oli­si­vat kasvukeskuk­sis­sa korkeam­mat, kos­ka asum­i­nenkin on kalli­im­paa, jol­loin yri­tys­ten kan­nat­taa hajasi­joit­taa ne työ­paikat, jot­ka vain ovat hajasijoitettavissa.

Toinen kiis­tel­ty asia on min­imi­palkkasäädösten vaiku­tuk­set. Toisaal­ta ne tekevät mitä niiden on tarkoi­tus tehdä, tur­vaa­vat edes kohtu­ullisen palkkata­son jokaiselle, joka on töis­sä. Uhkana tässä nähdään huono-osaisim­man työvoiman hin­noit­telemisen ulos töistä. Vielä 30 vuot­ta sit­ten min­imi­palkat vauhdit­ti­vat taloudel­lista kasvua selvästi nopeut­taes­saan luo­vaa tuhoa, jol­la huono­tuot­toiset työ­paikat lakkautet­ti­in ja työvoima siir­tyi kan­nat­tavampi­in yri­tyk­si­in. Näin lopetet­ti­in Suomes­ta käytän­nössä koko tek­sti­ili- ja vaate­tus­te­ol­lisu­us. Kansan­talouden tasol­la tämä oli selvästi kan­nat­tavaa, mut­ta mikro­ta­sol­la moni olisi var­maan säi­lyt­tänyt sen pieni­palkkaisen työn kuin joutunut myymään omakoti­talon­sa ja muut­ta­maan suurin kus­tan­nuksin jon­nekin saadak­seen vähän parem­paa palkkaa.

Nyt kun niitä kan­nat­tavampia työ­paikko­ja ei suorit­ta­van työn tek­i­jöille enää ole, min­imi­palkko­jen huonot puo­let koros­tu­vat. On vaikea sanoa, ylit­tävätkö min­imi­palkko­jen hai­tat niiden hyödyt, mut­ta sen voi sanoa, että hai­tat ovat kas­va­neet 1980-luvusta.

Suomes­sa on mata­la­palkkaisia (tulot alle 2/3 keskipalka­s­ta) vain kuusi pros­ent­tia, kun Sak­sas­sa niitä on 22 %. Vas­taavasti Suomes­sa pelkän perusk­oulun suorit­tanei­den työl­lisyysaste on noin 65 % ikälu­okas­sa 35 – 54 vuot­ta, kun se muul­la väestöl­lä on 90 %. On parem­pi tukea pieni­palkkaisia tulon­si­ir­roin ja vero­helpo­tuksin kuin nos­ta­mal­la hei­dän palkko­jaan, kos­ka pakko­jen nos­t­a­mi­nen johtaa rak­en­teel­lisen työt­tömyy­den kasvu­un hin­noitel­lessaan huonos­ti koulute­tun työvoiman pois työmarkkinoilta.

Toisin kuin useim­mis­sa muis­sa mais­sa, Suomes­sa ei ole lak­isääteistä min­imi­palkkaa. Sen sijaan lail­la on säädet­ty työ­markki­na­jär­jestöille oikeus sopia kullekin alalle alako­htainen min­imi­palk­ka, jol­la on lain vahvu­us (yleis­si­tovu­us). Meil­lä on siis mon­ta min­imi­palkkaa, joil­lakin aloil­la 1 400 €/kk, toisil­la 3 000 €/kk.