Teollistumisen alkuaikoina ammattiyhdistysliikkeellä oli huomattava vaikutus kansan vaurastumiseen ja vaurauden aiempaa tasaisempaan leviämiseen. Ammattiyhdistystoiminta merkitsee työvoimakartellia; Yhdysvalloissa ammattijärjestöjen nimissä jopa on sana kartelli. Se suojaa työläisiä toisten työläisten kilpailulta. Ilman sitä löytyisi aina joku toinen, joka olisi valmis tekemään saman työn halvemmalla niin, että palkat painuisivat Marxin ennustuksen mukaisesti subsistenssirajalle.
Työn tarjontakartellin hyödyllisyydestä on erilaisia arvioita. Oma käsitykseni on, ettei teollinen nousu olisi ollut mahdollista ilman sitä. Olisi juututtu noidankehään, jossa työn kysynnän mataluus pitää palkat pohjassa ja ostovoiman vähäisyys työpaikkojen määrän matalana. Henry Ford puki tämän sanoiksi toteamalla, ettei autojen massavalmistus ole mahdollista, jos autotehtaan työläisillä ei ole varaa ostaa autoa. Viime vuosikymmeniin asti tämä köyhyyden noidankehä on pitänyt monet kehitysmaat köyhinä. Talouden nousu edellyttää kasvusysäystä, ”takeoffia”. Tähän on muitakin keinoja kuin työn tarjontakartelli. Globalisaation mukanaan tuoma vientivetoinen teollisuus on tarjonnut toisen ulospääsytien noidankehästä, mutta varsinkin teollistumisen alkuvuosina se on ollut noissa maissa kovin kivinen ja julma.
Maat, joissa tuloja on tasattu ja ammattiyhdistysliike on kyennyt huolehtimaan palkansaajien ansiotasosta ja joissa korkealla veroasteella on huolehdittu koulutuksesta ja yhteisestä hyvästä, ovat menestyneet selvästi paremmin kuin maat, joissa on tehty toisin. Hyvän referenssin markkinaehtoisista työmarkkinoista tarjoaa Argentiina, joka oli 1930-luvulla vauraampi kuin Eurooppa, mutta valitsi tien, jossa verot olivat matalia, sosiaaliturva huono, koulutus kallista ja ammattiyhdistystoiminta tukahdutettu. Tuhoa täydensi Peronin populistinen hallinto. Nyt Argentiina on kehitysmaa Eurooppaan verrattuna.
Siitä, että työvoiman tarjouskartelli oli välttämätön teollisen yhteiskunnan käynnistysvaiheessa, ei seuraa, että se olisi välttämätön tai edes hyödyllinen enää. Auton käynnistämiseen tarvitaan ryyppyä, mutta se kannattaa panna pois päältä, kun auto on saatu liikkeelle.
Nykyinen sopimusjärjestelmä suojaa niitä, joilla työpaikka on, niiden kilpailulta, joilla sitä. Tästä seuraa työvoiman jakautuminen sisäpiiriin, jolla on hyvä palkka ja hyvä sosiaaliturva ja ulkopiiriin, jonka osaksi tlee huolehtia työn tarjonnan joustavuudesta ja silpputöistä.
Kun palkat eivät määräydy markkinoilla vaan ne määrätään sopien, yksi markkinamekanismin toimintamekanismeista on tukahdutettu. Työmarkkinoiden huono toiminta alentaa työllisyyttä. Eivätkä joukkovoimalla saadut palkankorotuksetkaan myöskään jakaudu kovin oikeudenmukaisesti, koska lakkoase on toisilla vahvempi kuin toisilla. Kirjastonhoitajat eivät voi vaatia palkankorotuksia uhkaamalla sulkea Suomen viennin kuten AKT voi.
Toisaalta, jos nykyisissä oloissa ei olisi työehtosopimuksia, palkkataso voisi kääntyä laskuun, se laskisi ostovoimaa ja ostovoiman lasku laskisi työllisyyttä. Deflaatiokierre käynnistyisi kaikkine huonoine seurauksineen. Tai sitten palkkarakenne vain etsisi uuden ja paremman tasapainotilan. Tätä ei voi tietää, kun ei voi kokeilla.
Se lienee selvää, että mitä yhtenäisemmäksi palkkataso maan sisällä määrätään, sitä voimakkaamman muuttopaineen se luo kasvukeskuksiin. Markkinaehtoiset palkat olisivat kasvukeskuksissa korkeammat, koska asuminenkin on kalliimpaa, jolloin yritysten kannattaa hajasijoittaa ne työpaikat, jotka vain ovat hajasijoitettavissa.
Toinen kiistelty asia on minimipalkkasäädösten vaikutukset. Toisaalta ne tekevät mitä niiden on tarkoitus tehdä, turvaavat edes kohtuullisen palkkatason jokaiselle, joka on töissä. Uhkana tässä nähdään huono-osaisimman työvoiman hinnoittelemisen ulos töistä. Vielä 30 vuotta sitten minimipalkat vauhdittivat taloudellista kasvua selvästi nopeuttaessaan luovaa tuhoa, jolla huonotuottoiset työpaikat lakkautettiin ja työvoima siirtyi kannattavampiin yrityksiin. Näin lopetettiin Suomesta käytännössä koko tekstiili- ja vaatetusteollisuus. Kansantalouden tasolla tämä oli selvästi kannattavaa, mutta mikrotasolla moni olisi varmaan säilyttänyt sen pienipalkkaisen työn kuin joutunut myymään omakotitalonsa ja muuttamaan suurin kustannuksin jonnekin saadakseen vähän parempaa palkkaa.
Nyt kun niitä kannattavampia työpaikkoja ei suorittavan työn tekijöille enää ole, minimipalkkojen huonot puolet korostuvat. On vaikea sanoa, ylittävätkö minimipalkkojen haitat niiden hyödyt, mutta sen voi sanoa, että haitat ovat kasvaneet 1980-luvusta.
Suomessa on matalapalkkaisia (tulot alle 2/3 keskipalkasta) vain kuusi prosenttia, kun Saksassa niitä on 22 %. Vastaavasti Suomessa pelkän peruskoulun suorittaneiden työllisyysaste on noin 65 % ikäluokassa 35 – 54 vuotta, kun se muulla väestöllä on 90 %. On parempi tukea pienipalkkaisia tulonsiirroin ja verohelpotuksin kuin nostamalla heidän palkkojaan, koska pakkojen nostaminen johtaa rakenteellisen työttömyyden kasvuun hinnoitellessaan huonosti koulutetun työvoiman pois työmarkkinoilta.
Toisin kuin useimmissa muissa maissa, Suomessa ei ole lakisääteistä minimipalkkaa. Sen sijaan lailla on säädetty työmarkkinajärjestöille oikeus sopia kullekin alalle alakohtainen minimipalkka, jolla on lain vahvuus (yleissitovuus). Meillä on siis monta minimipalkkaa, joillakin aloilla 1 400 €/kk, toisilla 3 000 €/kk.
”Henry Ford puki tämän sanoiksi sanomalla, ettei autojen massavalmistus ole mahdollista, jos autotehtaan työläisillä ei ole varaa ostaa autoa.”
Tämä on aika yleinen harhaluulo Fordin puheista. Olen lukenut miehen kirjoittaman kirjan eikä siinä ajatus kyllä kulje ollenkaan tuohon suuntaan. Fordin tehtailla ay-toimitsijat saivatkin turpaansa johdon palkkaamilta luunmurskaajilta eikä siellä suvaittu ollenkaan työväestön järjestäytymistä.
Ford maksoi hyviä palkkoja koska huomasi, että siten saadaan paras työvoima ja vaihtuvuus matalaksi. Ford halusi että työntekjät harjaantuvat omiin töihinsä jolloin tuottavuus kohoaa huippuunsa ja saadaan tuotteiden hinnat alas. T-mallin hinnan hän halusi siksi mahdollisimman alhaiseksi, että mahdollisimman monella olisi varaa ostaa niitä jolloin hänen tehtaallaan olisi tilauskirjat täynnä.
Eli Ford ei todellakaan maksanut hyviä palkkoja siksi, että hänen työntekijät voisivat ostaa auton, vaan siksi että maksamalla hyviä palkkoja tuli enemmän fyrkkaa sisään kuin minimoimalla palkat ja siinä sivussa maksimoimalla osaamattomuudesta johtuvat tuotantokatkoksetkin.
”Ilman sitä löytyisi aina joku toinen, joka olisi valmis tekemään saman työn halvemmalla niin, että palkat painuisivat Marxin ennustuksen mukaisesti subsistenssirajalle.”
Ja tämä ei sitten pitänyt paikkaansa Fordin kohdalla.
”Nykyinen sopimusjärjestelmä suojaa niitä, joilla työpaikka on, niiden kilpailulta, joilla sitä. Tästä seuraa työvoiman jakautuminen sisäpiiriin, jolla on hyvä palkka ja hyvä sosiaaliturva ja ulkopiiriin, jonka osaksi tlee huolehtia työn tarjonnan joustavuudesta ja silpputöistä.”
Väärin , vähiten työttömiä ja parhaimmat edut ja palkat ovat aloilla, joissa järjestäytymisaste on korkein.
Akateemisilla aloilla järjestäytymisaste on hyvin korkea , pienin se on siivous-kauppa-ravintola-ravinto-allilla eli pienipalkkaisilla järjestäytymisaste on hyvin matala eikä etuja kyetä ajamaan
Huonoimmassa työmarkkina-asemassa olevissa ammateissa järjestäytymisaste on matala eikä ay-liikkeellä ole voimaa ajaa edes työssäkäyvien etuja.
Kun siivous-kaupan alalla järjestäytymisaste on 30-50 % luokkaa eikä solidaarisuutta ole edes työssäkäyvien välillä niin miten oltaisiin solidaarisia työttömiä kohtaan ?
Erityisesti kun työt ovat lyhyitä pätkätöitä niin se synny yhteisöllisyyttä.
Ja yhdistysten väliilä ei voi juurikaan olla solidaarisuutta, yhteiskunnassa yritetään kieltää yhdistysten rajan ylitttävä solidaarisuus.
Hyvä esimerkki oli ilmailualan työehtosopimusshoppailusta syntynyt kiista, jossa solidaarisella etujen ajamisella torpattiin palkkojen ja etujen polkeminen matalapalkka-alalla.
Se aiheutti kauhean tekomoraalisen äläkän ja media oli täynnä lakko-oikeuden lopettamista vaativia kirjoiteluita.
Ei kauppapiialla ole varaa olla seitsemää kuukautta lakossa kuten lääkäreillä
Ei tulosopimukset poista markkinamekanismia palkoista. Se siirtyy vain yksilötasolta liittotasolle. Uskoisin, että liittokohtaisesti määritellyt palkat ottavat tuottavuuden ja työttömyyden jopa paremmin huomioon kuin yksittäisten työnantajien sanelemat palkat.
Markkinamekanismi toimii lähtökohtaisesti kovin huonosti työmarkkinoilla, koska neuvotteluasetelmat ovat usein niin epätasapainoiset ja etsintäkustannukset suuria.
Oman ongelmansa tuo työttömän työnvastaanottovelvoite. Ilman työehtosopimuksia työttömän pitäisi ottaa vastaan kokoaikatyötä todella alhaisilla palkoilla. Tilanteessa, jossa työntekijän on hyväksyttävä mikä tahansa työnantajan palkkatarjous ellei halua karenssia, ei oikein voida puhua toimivista markkinoista ja reiluista neuvotteluista.
Reaalimaailma poikkeaa työmarkkinoiden kohdalla kovin paljon teoriamaailmasta. Reaalimaailmassa työttömällä on hyvin vähän valinnanvaraa työpaikkojen suhteen, jonka takia yksilökohtainen palkkasta sopiminen toimii huonosti.
Voi olla että olen omituinen, mutta minä en henkilökohtaisestikaan pitäisi yksilökohtaisesta palkkaneuvottelusta. Tuntuisi ikävältä käydä kinuamassa esimieheltä vuosittaisia palkankorotuksia ja vertailla omaa tuottavuutta kavereihin. On paljon mukavampaa, että korotukset tulevat ulkoa ja palkat taulukoista. En usko henkilökohtaisten palkkaneuvotteluiden parantavan työilmapiiriä.
En myöskään ihan ymmärrä miksei yleiskorotusten aiheuttama luova tuho olisi enään hyödyllistä. Vai uskotaanko me nyt oikeasti että talouskasvu pysähtyy eikä matalan tuottavuuden työpaikoista voida tulevaisuudessa siirtyä korkeamman tuottavuuden hommiin? Totta kai luova tuho aiheuttaa aina pitkäkestoista kitka- ja jopa rakennetyöttömyyttä, mutta tätä varten meillä on ansiturva, työvoimakoulutus ja tarvittaessa palkkatuet ym. Ja jos työttömyys nousee pahasti, niin sitten tupo-pöydästä jaetaan palkkamalttia kunnes kilpailukyky paranee.
Kuten totesit, Suomen malli on toiminut muita paremmin vuosikymmeniä. Aiempi kehitys ei tietysti ole tae tulevasta, mutta toisaalta edellytän aika korkeaa todistustaakkaa ennen kuin lähdetään toimivaa mallia romuttamaan.
Paikallinen sopiminen on ongelmallista niin EK:le kuin ay-liikkelle. Toivottavaa olisi ainakin jonkinlainen liikkumavara suhdanteiden mukaan.
Ehdostusta ”teemme hommia kaikki, mutta jokaisen palkka pienenee 10% tai teemme enemmän duunia peienmmällä jengillä kun irtisanomme 15% henkilökunnasta” ei voi edes tehdä, liitot eivät hyväksy.
Julkisella sektorilla se on erityisen mahdotonta, jolloin etistään hassuja säästökeinoja, joilla toimintaa haitataan.
Isiäsitä devalvaatiota on tehty. Uudellenorganisoinnissa palkkoj on alennettu uuteen tehtävään siirryttäessä luokaa 10% aika monessa paikassa ilman melua.
Virossa alennettin palkkoja, se toimi.
”Soininvaara :Suomessa on matalapalkkaisia (tulot alle 2/3 keskipalkasta) vain kuusi prosenttia, kun Saksassa niitä on 22 %. Vastaavasti Suomessa pelkän peruskoulun suorittaneiden työllisyysaste on noin 65 % ikäluokassa 35 – 54 vuotta, kun se muulla väestöllä on 90 %”
Saksassa työllisyysongelma ratkottiin lyhentämällä työaikaa.
Mutta yleistä työajan lyhentämistä ei tehty vaan työ jaettiin uudellen sattuman varaisesti
Miesvaltaisilla aloilla valtio kompensoi työajan lyhentämisen tulontäydennyksillä.
Mutta naisvaltaisilla aloilla sellaista ei tehty/tehdä ja niinpä nuo köyhät duunarit Saksassa ovat naisia.
Mutta asia ei ole aivan yksiselitteinen sillä Saksassa huvin moni pienituloinen saa myös sosiaalisia tukia.
Ja osa työvoimasta on ajettu ulos työmarkkinoilta
Tämä näkyy Saksan tunnusluvuissa 2012 :Työllisyysaste Saksa 71,5 %, Suomi 72,5 %
Työttömyys Saksa 5,2 %, Suomi 8,4 %
Osa-aikaisia 2011 Saksa n 27 %, Suomi 15 %
Lähde Eurostat
Mikäli vastikkeeton ja kaikille maksettava kansalaispalkka olisi olemassa (ja riittävä hengissä pysymiseen), ei minimipalkkaongelmaa olisi.
Silloin kenenkään ei olisi pakko mennä töihin palkalla, joka mahdollistaa hengissä pysymisen edes vähäksi aikaa, kunnes taas seuraava tulee työskentelemään itsensä hengiltä – kuten teollistumisen alkuaikoina, ennen ay-liikkeen syntyä, tapahtui.
Pienin palkka asettuisi terveemmälle tasolle, koska kenenkään hengissä pysyminen ei olisi työnteosta riippuvainen, vaan töihin mentäisiin, jotta saataisiin jotain lisää. Tällaisilla ehdoilla palkka määräytyy työntekijän ajan hinnan mukaan – mikäli palkka on tekijän mielestä kohtuullinen hinta hänen menettämästään vapaa-ajasta, hän suostuu hommiin.
Kansalaispalkan kanssa tämä hinta voi olla jopa alhaisempi kuin ”hengissäselviämispalkka” – mikä epäilemättä on se syy, miksi edes oikeiston leirissä kansalaispalkkaa ei suoralta kädeltä tyrmätä.
Suomen rajojen sisällä tehtyjen sopimusten suurin ongelma on siinä, että niissä teeskennellään, ettei kansainvälinen kilpailu juurikaan pääse täällä vaikuttamaan.
Jokainen täysjärkinen suomalainen kuitenkin tajuaa, että tämä on täysin väärä lähtökohta.
Suurteollisuutemme on tämän jo kauan sitten oivaltanut, eikä enää rupea paljoakaan rähisemään ammattiyhdistys-pukarien kanssa palkoista ja työehdoista.
Suurteollisuus on jo suurelta osin tehdyt strategiansa niin, että investoinnit ja uudet työpaikat viedään muualle sellaisiin maihin, joissa markkinat ja palkat, ym. ehdot ovat edullisempia.
Nyt myös pk-yritykset tekevät perässä samaa, mitä isommat edellä.
Tämän seurauksena suuryritykset ja enenemässä määrin pk-yrityksetkin seuraavat vain katseella kun 400 Finnairin lakkoilevaa catering-työntekijää meinaavat pysäyttää koko maan talouden.
Kokemukseni mukaan ihminen on valmis tekemään merkittäviä muutoksia toimintaansa vasta aivan viime hetkellä, eksistentiaalisen kuolemanhädän iskiessä tajuntaan.
Pessimisti voisi tästä päätellä, että Suomi saa muutettua traagisesti jäykistyneitä kolmikanta-rakenteitaan vain täysromahduksen kautta.
Nokia-paralle kävi juuri näin.
Käykö myös koko Suomelle näin?
Itse paatuneena optimistina muutan firmani toimintaa ketterästi koko ajan, markkinoitten ja erityisesti asiakkaitten vaatimusten mukaan.
Seppo Korppoo
Yrittäjä ja eksistentiaalinen optimisti
Minäkin olen akateeminen ja järjestäytynyt , mutta sillä ei ole mitään vaikutusta palkkatasoon vaan se määräytyy puhtaasti markkinaehtoiseti. Välillä nousten ja monesti on menty alaspäin.
Järjestäytymisen logiikka on enempi työttömyysvakuutuksessa ja oikeusturvassa, jotka toki voisi ilman liittoakin hoitaa.
Ainoa akateeminen ala jolla liitot ovat palkkoja pumpanneet ovat opettajat.
Tässä katsotaan tiiviisti menneisyyteen. Kun tuottavuuskehitys / kilpailuky polkee paikoillaan niin vanhoilla eväillä ei enää pärjätä.
Kieltämättä tuntuu ikävältä jos oman palkan kehitykseen vaikuttaisi merkittävästi enemmän oma työpanos myös julkisella sektorilla.
Kun saksanmalli näyttää varsin kovalta niin kelpaisiko meille paremmin ruotsinmalli. Voisiko Ode valaista sitä enemmän blogissaan?
”Eli Ford ei todellakaan maksanut hyviä palkkoja siksi, että hänen työntekijät voisivat ostaa auton, vaan siksi että maksamalla hyviä palkkoja tuli enemmän fyrkkaa sisään kuin minimoimalla palkat ja siinä sivussa maksimoimalla osaamattomuudesta johtuvat tuotantokatkoksetkin.”
Ford huolehti ennenkaikkea tuottavuuden noususta.
Perinteisillä menetelmillä ei kyetty suuriin tuotantolukuihin. Fordin käyttöönottama liukuhihna nosti tuottavuutta valtavasti. Liukuhihna ei ollut Fordin keksintö, mutta hän osasi soveltaa sitä massatuotantoon ja tuottavuus nousi harppauksin
Kun tuotanto monimutkaistui ja tuottavuus parani niin palkkaakin oli maksettava enemmän, jotta koulutettu työvoima ei karkaa
Lääkäriliitto ei varmaan ole vaikuttanut mitään ?
”Virossa alennettin palkkoja, se toimi.”
Mutta aiheutti jättityöttömyyden, joka purkautui maastamuuttoon. Ja lähtijät olivat parhaassa työ-ja lisääntymisiässä.
Seurausten korjaaminen vie kymmeniä vuosia
Tai jopa sen alle kuten Yhdysvalloissa 30-luvulla.
Tai sitten voi katsoa Yhdysvaltoihin, jossa työvoiman järjestäytymisaste ja sitä kautta reaalipalkat ovat laskeneet jo kolmekymmentä vuotta (järjestöjen neuvotteluvoiman, laillisen neuvotteluvaran, työsuojelun, jne. mukana). Tasapainotilaa ei ole ainakaan vielä saavutettu, vaikka jotkut jo elävät köyhyysrajan alla kolmea työtä tehdessään. Oletettavasti se löytyy sitten, kun globaali palkkaus (sekä työn- ja ympäristönsuojelulainsäädäntö) on laskenut kaikkialla samaan minimiin.
Ongelma on siinä, ettei ole mitään reaalista mahdollisuutta erottaa todellista hätää rahanahneudesta, jos joustovara kodifioidaan sopimukseen. Eikös tuollainen jousto sitä paitsi ole mahdollinen vai mitä varten niitä YT-neuvotteluja oikein käydään?
Mitä tarkoitetaan ”pumppauksella”?
Eiköhän TEK ja muutkin (Akavan jäsen)liitot palkoista yritä sopia joka neuvottelukierroksella. Vai olenko ymmärtänyt suomalaisen järjestelmän jotenkin väärin?
Liittojen sopimat minimipalkat vaikuttavat juuri markkinamekanismin kautta.
Ne vaikuttavat apurahojenkin suuruuteen. Apurahojahan jaetaan tutkijoiden saamiseksi ja he varmaan työllistyisivät muuallekin.
Matalan tuottavuuden aloilla tulee useimmiten toimeen vähäisellä koulutuksella, korkean tuottavuuden aloilla suurin osa työpaikoista vaatii joko pitkällistä koulutusta tai muita erityistaitoja.
Kun palkka sivukustannuksineen nousee, työntekijältä vaadittava tuotos ja jossain vaiheessa myös vähimmäisosaaminen nousee. Jos työpaikka menee alta, kaikilla ei ole kykyjä tai haluja kouluttautua tarvittavalle uudelle tasolle.
Ongelmia piisaa, kunnes ammattiyhdistyslike pääsee vauhtiin Kiinassa ja Intiassa.
Osmo:
Teollinen nousu on monin paikoin tapahtunut ilman tällaista ”kartellia”, joten käsityksesi on toden vääräksi todistama.
Henry Fordin tehdas ei ole ’systeemitasoa’. Ei hän katso palkkoja kokonaiskysynnän näkökulmasta, koska hänen työntekijänsä muodostavat niin pienen osan kokonaisostovoimasta. Joten hänen motivaationsa ovat pääosin toisaalla, kuten Syltty ylempänä perusteli. Marxin ryysyläisistä tuskin olisi ollut Fordille luotettavaksi, motivoituneeksi, osaavaksi, työhönsä sitoutuneeksi ja tuottavaksi työvoimaksi. Yksittäinen fraasi on heikkoa argumentointia.
Ei edellytä. Syyt köyhyyden noidankehiin ovat aivan toisaalla. Köyhyyden voittaminen edellyttää ennen kaikkea osaamista ja osaamisen motivoitunutta kanavoitumista. Tätä prosessia tukevat tai haittaavat esimerkiksi erilaiset kulttuuriset arvot ja käytännöt, kuten myös yhteiskunnallinen koheesio/tribalistinen jakautuneisuus vaikutuksineen mm. politiikan toimivuuteen ja korruption määrään. Kuten myös, vaikka tämän sanominen on hyvin epäkorrektia, väestön keskimääräiset perintötekijät.
Yhteiskunnallisen analyysisisi heikkous on liian yksipuolinen tukeutuminen systeemiseen ja rakenteelliseen tasoon, joka jättää huomiotta tai liian vähälle huomiolle yhteiskunnan erilaiset kulttuuriset, identiteetilliset, psykologiset jne. tekijät. Länsimaisen keskiluokan, ’keskiluokkaisuuden’ synty oli hyvin monitahoinen prosessi ja sen kuva ylhäältä päin rakenteellisesti tarkasteltuna jää kovin vaillinaiseksi.
Yksi tällainen nykyhetken ja lähitulevaisuuden havaintokohde on ja tulee olemaan Aasian länsimaihin verrattuna robottimaisen kollektiivisten yhteiskuntien siirtymävaihe paitsi kuluttajakeskeisempään yhteiskuntarakenteeseen niin myös sen ohessa bulkkituotannosta luovempaan ja yksilökeskeisempään talousrakenteeseen. Se edellyttää myös kulttuuritason muutoksia kohden suurempaa individualismia.
”Hyvän referenssin markkinaehtoisista työmarkkinoista tarjoaa Argentiina, joka oli 1930-luvulla vauraampi kuin Eurooppa, mutta valitsi tien, jossa verot olivat matalia, sosiaaliturva huono, koulutus kallista ja ammattiyhdistystoiminta tukahdutettu. Tuhoa täydensi Peronin populistinen hallinto.”
Peronhan tarjosi kansalleen juuri samaa kuin tämän päivän eurooppalaiset (ml. suomalaiset) populistit vaativat – lisää valtion kontrollia, vahvempaa korporatistmia, tulojen tasausta, omaisuuden uudelleenjakoa, vuokra/hintasääntelyä, protektionismia, valtion menojen kasvatusta jne.
Ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisen sijaan Peron institutionalisoi sen osaksi valtiokoneistoa (mikä ei kyllä paljon eroa SAK:n ”meille kuuluu kaikki paitsi ulkopolitiikka” -asemasta).
Tämä kannattaa muistaa aina, kun tuntee houkutusta antautua populistien seireenilauluille.
Mitään kyllä, mutta nykytilanteessa taitaa aika harva lääkäri ainakaan uransa myöhemmässä vaiheessa olla sopimuspalkalla töissä.
Löytyisikö esimerkkejä ei-julkisista akateemisista aloista?
Tässä tekkiläisten ylempien toimihenkilöiden (EK/YTN) TES:n kakkospykälä, jossa sovitaan palkat:
”Ylemmän toimihenkilön palkka sovitaan yksilökohtaisesti työsopimuksella ottaen huomioon tehtävän vaativuus, koulutus ja ammattipätevyys. Osa kokonaisansiosta voi muodostua työpaikkakohtaisesti määritettyjen muuttuvien palkkatekijöiden perusteella.”
Tuosta ei taida olla kummallakaan osapuolella mitään vääntämistä. Euroista ei puhuta kuin korkeintaan palkankorotuksissa.
Neuvotteluissa voidaan puhua prosenteista ja monista muista kysymyksistä (vaikkapa vanhempainvapaan palkka tai työajat), mutta rahassa niistä puhutaan kovin vähän tuon yllämainitun vuoksi. Ei tekkiläisillä mitään minimipalkkoja yleensä ole.
az :”Teollinen nousu on monin paikoin tapahtunut ilman tällaista “kartellia”, joten käsityksesi on toden vääräksi todistama.”
Teollista nousua toki on ollut, mutta ei se tarkoita, että hyvinvointi olisi jakaantunut tasiaseti.
Lopputulema on useimmiten luokkayhteiskunta kuten esim Intia
Peron oli eversti , joka valittiin sotilasjuntan työministeriksi 1943.Peron kopioi Hitlerin, Mussolinin ja Francon korporatiivisen hallintomallin. Ay-liike oli vain ”ay-liike” eli käytännössä osa presidentin/hallituksen hallintokoneistoa
Käytännössä Peron kaappasi vallan juntalta ja vaikka hänet valittiin muodolliseti ”vaaleilla” niin hän toimi käytännössä Argentiinan dikdaattorina
Taitaa ainakin osittain palkkavaikuttaminen akateemisilla aloilla tapahtua koulutuspoliittisen lobbaamisen kautta, niin työntekijä- kuin työnantajapuolella. Eli pidetään tarjonta riittävän matalana/korkeana että palkat eivät pääse putoamaan/nousemaan. Suoraa taulukkopalkkaa ei tosiaan ole.
Hyviä pohdintoja, Osmo. Pari kommenttia:
On epäuskottavaa, että palkkataso normaalioloissa kääntyisi laskuun tai että palkkojen nousu edes ihmeemmin värähtäisi jos kollektiivisista työehtosopimuksista luovuttaisiin. Kehittyneissä markkinatalouksissa keskimääräiset palkat seuraavat pitkällä aikavälillä kiinteästi tuottavuuskasvua. Ammattiyhdistysliike tuskin vaikuttaa palkkatasoon pitkällä aikavälillä juuri lainkaan, koska työn tuottavuuden ylittäviä palkkoja ei kukaan pysyvästi maksa ja koska ainakin kehittyneissä maissa yritykset myös kilpailevat työntekijöistä ja ja sosiaaliturva luo lattian matalapalkoille. Työehtosopimukset leikkaavat kuitenkin varmaan pitkälti pois työsopimusten alimman pään hännän.
Muissa pohjoismaissahan on pitkälti luovuttu yleiskorotuksista eikä tämä ole näkynyt minään dramaattisena muutoksena.
Poikkeuksellisen syvässä lamassa deflaatiokierteen riski lienee olemassa, mutta edes USA:ssa jossa turvaverkko ja ay-liike ovat heikkoja, se ei näytä realisoituneen.
Kehitysmaissa tilanne on tietysti toinen, ja kehittyneillä maillakin on takanaan vaihe, jossa alkutuotannosta vyöryvä reserviarmeija on pitänyt palkat subsistenssitasolla. Minusta Marxin Pääoma kuvasi hyvin tätä vaihetta. Kiinassa se vaihe taitaa olla lopuillaan, ay-liike vahvistuu ja palkat nousevat nopeasti. Monessa Afrikan maassa ollaan tässä vaiheessa, ihmisiä on paljon tyrkyllä moderniin talouteen mutta pääomamarkkinoiden ja infrastruktuurin ja instituutioiden puutteet hidastavat talouden modernistoitumista.
Lääkäripula on johtanut siihen, ettei taulukkopalkkoja enää juuri noudateta.
Mutta lääkärien koulutuksen rajoittaminenkin on edunvalvontaa ja siinä Lääkäriliitto on onnistunut.
Sama sääntö ei päde siivoojiin, jos siivoojista on pulaa niin palkka ei nosteta vaan vaaditaan valtiolta pakkotoimia, joilla ihmiset voidaan pakottaa töihin työnantajan sanelemalla palkalla.
TEKkiläisillä aloilla lähtöpalkat määräytyvät markkinoilla ja korotukset tulevat työehtosopimuksista sekä henkilökohtaisista neuvotteluista, koska asiantuntijan palkkataso nousee kokemuksen kertyessä nopeammin mitä yleiskorotukset sitä nostavat.
Nykyiset korotukset tekkiläisillä aloilla ovat siellä nollan ja olemattoman välissä ja pari viime vuotta on ollut lähinnä inflaatiotasoa, joten oman palkkatason nostaminen on ollut ihan itsestä kiinni.
Alle inflaation menevissä korotuksissa on se hyvä puoli, että sillä voi korjata palkkavääristymiä jakamalla henkilökohtaiset korotukset vain niille, jotka ne ansaitsevat ja jättämällä muut ilman. Ikävä tosiasia on, että asiantuntijan tuottavuus alkaa heikkenemään uran ehtoopuolella joten korkeat nimelliskorotukset ovat myrkkyä vanhemmille työntekijöille.
Jos palkat nousevat liikaa, aletaan jakamaan potkuja ja työntekijät joutuvat sitten hakeutumaan jopa merkittävästi pienempipalkkaisiin hommiin, mikäli oma aikaisempi palkka oli substanssiin nähden yläkantissa.
Ylemmät toimihenkilöt kuuluvat henkilökohtaisen palkkauksen piiriin, mutta heitä on rajallinen määrä työmarkkinoilla.
Joten edelleen pääosan työntekijöitä ehdot määräytyvät kollektiivissa sopimuksissa
Ei julkisia tutkijoita ainakin löytyy yksityisistä tutkimuskeskuksista, esim. IBM:llä on ollut sellaisia jo todella pitkään.
1800-luvun teollisuustyöpaikat olivat parempia kuin aiemmat maatyöt. Siksi myös väki halusi niihin maaseudulta. Jopa Engels myönsi tämän.
Talouskriisi iski pahimmin Baltiaan, mutta silti he pärjäsivät paljon paremmin kuin sääntelytalouden E-Eurooppa.
Peron oli kiistatta vasemmistopopulisti ja paisutti hyvinvointivaltiota, Intia sosialistinen. Intian liberaalit reformit ovat parantaneet vaurautta tosi paljon, minkä seurauksena naisten raiskaaminenkin on kojta muuttumassa tuomituksi.
Johtopäätös voi olla oikea, mutta esimerkki ei sitä valota. Intiassa äärimmäisen tiukka luokkayhteiskunta oli jo lähtötilanteessa, nykytilanne on sielläkin vähemmän luokittunut kuin lähtötilanne ennen teollistumista. Nyt sentään kastittoman varjo saa koskettaa bramiinia…
Kiina voisi olla parempi esimerkki, koska se tuntuu toimivan hyvin markkinaehtoisesti nykyisellään. On hyvin mielenkiintoista nähdä, miten Kiinan keskiluokkaistuminen sujuu.
Sekin on pohtimisen arvoista, voiko meillä olla yhteiskunta, jossa on vahva keskiluokka ja slummeissa tai maakuopissa asuva alaluokka. Jos se on mahdollista, silloin yhteiskunnan kehitystä voi tarkastella siltä kannalta, miten alimmalla desiilillä menee.
Tässäkin kuitenkin lääkärit ovat merkittävä ryhmä. Jopa opetusalalla tätä on vähemmän. Ilmiö johtunee siitä, että opettajankoulutuksen saaneista on joka tapauksessa vuotoa muihin tehtäviin, ja koska aina voi käyttää epäpätevää työvoimaa pätevän puuttuessa. Jos työmarkkinat vuotavat kummaltakin reunalta, lobbaus ei ole kovin tehokasta.
Teknisillä aloilla opiskelijamäärien lisäämiseen tähtäävää lobbaamista on ollut jossain vaiheessa nimenomaan tiettyjen työnantajien (tai sama yksikössä) suunnalta. Tulokset eivät kuitenkaan vaikuttaneet kovin hyviltä, jolloin meteli on vaimentunut.
Itse asiassa teknisellä alalla oli jossain vaiheessa jopa vähän hassukin tilanne, kun sekä ammattiliitto (TEK) että työnantajaliitto (silloin TT) puhuivat voimakkaasti matemaattisten aineiden opetuksen kehittämisen puolesta koulutasolla. Ainakin virallisissa puheissa tilanne taitaa olla sama edelleen.
Opiskelijajärjestöt lobbasivat jossain vaiheessa vahvastikin opiskelijamäärien kasvattamista vastaan, mutta silloinkin lobbaus tuli pääosin reaktiona siihen, että opetuksen laatu heikkeni opiskelijamäärien kasvaessa. Työmarkkinatilanne oli mukana sekundäärisenä argumenttina.
En usko, että tämä näennäinen kohteliaisuus ja jopa epäitsekkyys johtuu insinöörien yhteiskunnallisesta solidaarisuudesta tai loogisen ajattelun puutteesta. Kyse lienee enemmän sen ymmärtämisestä, että alan työt eivät lopulta riipu ihan viimeisen päälle siitä korkea-asteen koulutuksesta, jolloin tärkeämpää on löytää paljon töitä kaiken kaikkiaan.
Mikähän muuten on tilanne juristeilla? Voisi kuvitella, että siellä olisi erittäin kova motivaatio ammatissa olevilla tai siihen opiskelevilla suitsia koulutusmääriä.
No ei toki seuraa, mutta minulla on epäilys että maailmanlaajuinen työn tarjonnan kasvu (mm. ex-kommunistimaiden työntekijöiden tulo osaksi samaa globaalia työmarkkinaa) jarrutta talouskasvua tuottamalla deflaatiopaineita.
Eli kun palkkojen kasvu ei globaalisti pysynyt tuottavuuden kasvun mukana, niin siitä seuranneet kasvavat pääomatulot kierrätettiin rahoitusmarkkinoiden kautta kulutukseksi luottoina. Mikä taas johti ylivelkaantumiseen ja velkakriisiin, jonka jälkeen kysyntävaje ei ole korjaantunut, minkä takia maailmantalouden kasvu on ollut niin aneemista. Paradox of thrift globaalilla tasolla siis.
Globaalia Paperiliittoa odotollessa.
Onneksi suurella osalla on kykyjä ja haluja kouluttautua uudestaan tai vaihtaa alaa. Ja joka tapauksessa tulevat sukupolvet kouluttautuvat uusille aloille. Jos näin ei käy ja työttömyys pahenee, niin sitten palkat joustaa työmarkkinamallista riippumatta. Sisäinen devalvaatio voidaan tarvittaessa tehdä keskitetyllä tulosopimuksella. Se on ehkä jopa helpompaa kuin hajaantuneessa mallissa, kun on mahdollista koordinoida palkanalennuksia ja valtiovalta voi tukea devalvaatiota etuuksien&verotuksen kautta.
Meillähän nyt juuri tehdään sisäistä devalvaatiota. PÅalkankorotukset ovat selvästi alle inflaation.
Kun kaikki työikäiset joutuvat yrittämään muuttaa omaa toimintaansa markkinoiden vaatimusten mukaan, monella jää hiljaiset signaalit huomaamatta, tai niitä katsotaan väärin, ja monelle tulee muutoksia väärään suuntaan – ei ole aikaa seurata kaikkea, tai halua. Siksikin ”kansa” odottaa että ”joku muu” osaa kertoa ajoissa mihin suuntaan osaamista pitäisi viedä, jos näyttäisi siltä että aiemmalla ei pärjää eläkkeeseen asti. Mieluusti todella ajoissa, jotta välissä ei joudu kriisin kautta pariksi vuodeksi koulun penkille. Se että kaikki käyttäisivät merkittävästi aikaa markkinoiden vaatimusten seuraamiseen, on hukkaan heitettyä työtä jonka jotkut muut ovat jo tehneet moneen kertaan.
Moni kuitenkin kuuluu työtehtäviensä takia jonkin muun yleissitovan piiriin, esim. tietopalvelualan tes tai Yliopistojen yleinen työehtosopimus, mutta tes:ien edellyttämät minimipalkat on yleensä vähintään hieman matalampia kuin toteutuva palkkataso.
Jaa millä akateemisella alalla on jotkin minimipalkat?????
Julkisella puolella saattaa olla jotain, mutta lääkärien minimipalkka taitaa olla pieni verrattuna ammatinharjoittajana toimivan lääkärin ansiotasoon.
Ja omalta osaltani voin todeta että TEK ei ole voinut sopia edes palkankorotuksista kuin noin 10v tai alle. Urani pääosan olen tehnyt niin että ei ole ollut sitovaa kollektiivista työehtosopimusta tahi sitovia palkankorotuksia. Joten ansiotasoon TEK tai YTN ole voinut vaikuttaa millään tavalla – tai no keräämällä tilastoja käytettäväksi henkilökohtaisissa neuvotteluissa.
Ja ei me DI:t oltu köyhiä silloinkaan.
Joo, kyllähän se oli ihan vallan kauhea työväen kyykyttäjä:
”As Minister of Labor, Perón established the INPS (the first national social insurance system in Argentina), settled industrial disputes in favor of labor unions (as long as their leaders pledged political allegiance to him), and introduced a wide range of social welfare benefits for unionized workers. Employers were forced to improve working conditions and to provide severance pay and accident compensation, the conditions under which workers could be fired were restricted, a system of labour courts to handle the grievances of workers was established, the working day was reduced in various industries, and paid holidays and vacations were generalised to the entire workforce. Peron also passed a law providing minimum wages, maximum hours, and vacations for rural workers, froze rural rents, presided over a large increase in rural wages, and helped lumber, wine, sugar, and migrant workers organise themselves.”
”From 1946 to 1951, the number of Argentinians covered by social security more than tripled, so that in 1951 more than 5 million people (70% of the economically active population) were covered by social security. Health insurance also spread to new industries, including banking and metalworking. Between 1945 and 1949, real wages went up by 22%, fell between 1949 and 1952, and then increased again from 1953 to 1955, ending up at least 30% higher than in 1946. In proportional terms, wages rose from 41% of national income in 1946-48 to 49% in 1952-55. The boost in the real incomes of workers was encouraged by government policies such as the enforcement of minimum wage laws, controls on the prices of food and other basic consumption items, and extending housing credits to workers.”
Lähde: Wikipedia
Heh, Peron kopio korporatiivisen yhteiskuntamallin Hitleriltä, Mussolonilta ja Francolta , selvä kommunisti ?
Ei heidän tarvitse jarrutella, viroissa olevat veljet tarjoavat laatimiensa lakien ja asetusten kautta niin paljon mahdollisuuksia aivan uusiin tulkintoihin ja riitoihin, joita vain pätevä juristi saa ratkaista.
Suomi on hyvää vauhtia valumassa amerikkalaiseksi valita-haasta-voita -yhteiskunnaksi.
Keskustelussa viitattiin Fordin tehtaiden tehokkuuteen; sarjatuotanto oli todella tehokasta kuin Nokian kännykkätuotanto, mutta sama ongelma tuli vastaan Fordilla niin kuin Nokialla, eli tuotannon optimoinnin sijaan kilpailijat sijoittivat tuotekehitykseen ja lopulta tekivät kiinnostavampia ja nykyaikaisempia tuotteita, jotka kävivät paremmin kaupaksi. Eli olemassa olevan toiminnan optimointi ei ole mikään viisasten kivi, vaan pitää keksiä jotain uutta…
Eikö se Aatun puolue ollut NSDAP, eli …sosialistinen … työväenpuolue:)
Lähipiirin takia satun tietämään, että viime vuosina ko. koulutusta vaatineet työpaikkailmoitukset ovat yleensä keränneet 40-100 hakijaa. Alkaa jo nyt vaikuttaa siltä, että vaikka olisit tutkinnon saanut kasaan, voit pudota kelkasta koska pätevämpiä on jokaiseen sopivaan tehtävään aina tarjolla. Joten koulutusmäärien lisääminen lisäisi pääosin vain nykyisten ja tulevien työttömyysastetta. Toki, jos on halunnut ja päässyt auskultoimaan ja meriitit ja motivaatio riittää asianajomaailmaan (töitä 70+ tuntia viikossa) niin vissiin työpaikan voi yhä pitkälti valita, mutta tällaiset ylisuorittajat pärjäävät millä tahansa alalla.
Miksi sitten asianajajien tuntihinnat ovat edelleen niin suolaisia? Jos töistä on puutetta, niin kuvittelisi verottoman hinnan tippuvan ainakin alle sataan euroon tunnilta.
Asianajajia ei voi tuossa yhteydessä verrata muihin oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittaneisiin; he kun ovat juristeja, jotka ovat ensin yliopistotutkinnon jälkeen raataneet vuorokauden ympäri käytännössä työajattomana monta vuotta asianajotoimistossa toisten apuna, ja suorittaneet ns. auskultoinnin tuomioistuimessa huonolla palkalla (jos pääsivät) ja vielä erillisen asianajajatutkinnon. Heillä ei varmaan ongelmia ikinä olekaan, ja yksinkin yrittämällä asiakkaista ei ole pulaa. Vain maisterin paperit (ent. oik. kandin OTK) saaneet juristit (joita on kuitenkin enemmistö) toimivat moni muissakin hommissa, joihin kuitenkin vaaditaan se tutkinto oikiksesta.
No kyllä se juuri toisin päin meni. Jättityöttömyyden aiheutti kommunismin romahtaminen, joka on myös syyllinen maastamuuttoon vaikuttavaan alhaiseen elintasoon.