Onko päästökauppa epäonnistunut (5) Muillekin keinoille on sijansa

Ovatko kansal­liset toimet siis silkkaa type­r­yyt­tä? Eivät, eivät ainakaan kaik­ki. Vaik­ka niiden teho val­uu hiekkaan lyhyel­lä aikavälil­lä, ne helpot­ta­vat sopeu­tu­mista myöhempi­in, huo­mat­tavasti suurem­pi­in päästö­jen vähen­tämis­tarpeisi­in. Sak­san aggres­si­ivises­sa tues­sa aurinkosähkölle ei näyt­täisi ole­van lähivu­osien per­spek­ti­ivis­sä päätä eikä hän­tää. Samal­la rahal­la voisi muil­la tavoin vähen­tää hiilid­iok­sidipäästöjä moninker­taisen määrän. Tähtäin onkin paljon pidem­mäl­lä. Vuon­na 2050 pitäisi tul­la toimeen viides­os­al­la nyky­i­sistä päästöistä. Niis­sä olois­sa pitkäaikainen panos­tus aurinkosähköön osoit­tau­tunee järkeväk­si. Täl­laista strate­gista val­in­taa eivät markki­navoimat pysty hoita­maan. Eivät eri­tyis­es­ti, jos päästöoikeuk­sien hin­nat vai­htel­e­vat ennustamattomasti. 

Vuon­na 2050 tarvi­taan aurinkosähköä, mut­ta niiden ohel­la tarvi­taan niitä vähem­män herooisia ratkaisu­ja, joiden kan­nat­tavu­u­den päästöoikeuk­sien hin­nan rom­ah­dus on nyt tuhon­nut vuosik­si. Päästöoikeuk­sien olema­ton hin­ta on suuri ongel­ma, kos­ka se ajaa ter­veel­lä poh­jal­la ole­via yri­tyk­siä nurin, mikä taas merk­it­see pitkä­vaikut­teista taka-askelta. Kokon­aisuute­na EU:n ilmastopoli­ti­ik­ka ei toimi.

Päivit­täin noteer­at­ta­va ja ennakoimat­tomasti vai­htel­e­va päästöoikeu­den hin­ta on liian lyhy­taikainen väline luo­maan strate­gista teol­lisu­us­poli­ti­ikkaa, jon­ka tavoit­teena on päästö­jen voimakas vähen­tämi­nen vuosikym­menten kulues­sa. Päästökaup­paa ei pidä kuitenkaan hylätä vaan kor­ja­ta, sil­lä tämä tilkkutäkkio­h­jat­tu ilmastopoli­ti­ik­ka tulee toisaal­ta tavat­toman kalli­ik­si. Kun se tulee saavu­tuk­si­in­sa näh­den kalli­ik­si, sen tavoite­ta­soa vähen­netään rahan säästämiseksi. 

Han­na-Liisa Kan­gas kir­joit­ti Helsin­gin Sanomis­sa 15.11., että uusi­u­tu­van ener­gian han­kkei­den kan­nat­tavu­u­den paran­tamisek­si nuo EU:n kak­si muu­ta tavoitet­ta ovat vält­tämät­tömiä, kos­ka pelkkä päästökaup­pa ei niitä takaa. Minus­takin tarvi­taan tukea tule­vaisu­u­den ener­gia­muodoille ainakin alku­vai­heessa. Riit­tävän korkea päästöoikeu­den hin­ta on yksi hyvä tukimuo­to kaikille hyville ratkaisuille. Se on myös lahjo­ma­ton ohjauskeino sanan kaikissa merk­i­tyk­sis­sä, kos­ka se tukee uusi­u­tu­via ener­gia­muo­to­ja siinä suh­teessa, kun ne aivan oikeasti toimi­vat. Ei myöskään ole hyvä, että ener­giapoli­ti­ik­ka perus­tuu voimakkaasti melkein kaikkien ener­gia­muo­to­jen tukeen. Nyt sekä kivi­hi­ili on hal­paa ja uusi­u­tu­vien hin­taa tue­taan, mikä nyt ei ainakaan ohjaa kulu­tus­ta säästävään suuntaan.

Jos rin­nakkaisia toimia halu­taan käyt­tää – mitä minäkin pidän jois­sakin tapauk­sis­sa perustel­tuna – pitäisi vas­taavasti vetää päästöoikeuk­sia pois markki­noil­ta. Näin on nyt päätet­ty tehdä. Niin san­ot­tu back­load­ing-päätös vetää markki­noil­ta 900 miljoo­nan ton­nin ver­ran päästöoikeuk­sia, mut­ta palaut­taa ne vuosi­na 2019 ja 2020. Tämä palau­tus mitätöi suurelta osin poisve­don vaiku­tuk­sen, kos­ka edelleen päästöoikeuk­sista val­lit­see ylitarjontaa.

Huu­tokau­pat­taville päästöoikeuk­sille pitäisi olla jokin poh­jahin­ta, jota halvem­mal­la niitä ei myy­dä. Alun perin päästöoikeuk­sien hin­naksi arvioiti­in 30 euroa ton­ni. Myymät­tä jääneet oikeudet (mut­ta vain ne) voi myy­dä myöhem­min, jos hin­ta nousee selvästi korkeam­mak­si, esimerkik­si 50 euroon ton­nil­ta. Ennustet­tavampi hin­ta tuk­isi pitkä­vaikut­teisia investoin­te­ja. Samal­la EU:n poli­ti­ikas­sa pitäisi noiden rin­nakkaisten tavoit­tei­den pain­oar­voa pienen­tää, vaik­ka niitä ei tarvit­sisi pois­taa kokon­aan. Huo­maan tässä ole­vani yllät­täen samaa mieltä kuin For­tum.

Sanomat­takin on selvää, että päästökau­palle voi antaa nyky­istä keskeisem­män roolin vain, jos päästökaup­pa laa­je­nee koske­maan jok­seenkin kaikkia hiilid­iok­sidipäästöjä. Muuten­han niitä rin­nakkaisia toimia tarvi­taan aina.