Vuorotteluvapaa ei ole vuorottelua

Vuorot­telu­va­paa luoti­in vuon­na 1996 syvän työt­tömyy­den aikana. Ajatuk­se­na oli, että kun työ­paikko­ja ei riitä kaikille, ne jot­ka halu­a­vat vapaalle töistä voivat tehdä tilaa työt­tömälle. Työtön saa hänen palkkansa ja työssä ole­va työt­tömän työt­tömyysko­r­vauk­sen (toki eri nimel­lä) ja vapaa-aikansa. Molem­mat voit­ti­vat, joten kuka voisi valit­taa. Ei mak­sanut val­ti­ollekaan mitään. Vuorot­telu­va­paalle menevälle mak­set­ti­in suun­nilleen yhtä paljon kuin työt­tömyysko­r­vauk­ses­sa säästyi .

Nopeasti opit­ti­in kiertämään vaa­timus­ta, että tilalle on palkat­ta­va työtön. Ensin sovit­ti­in, kuka menee vuorot­telu­va­paalle ja kuka tekee hänen työn­sä, sit­ten tälle sijais­ta­jalle jär­jestet­ti­in päivä työt­tömänä. Tämä romut­ti koko jär­jestelmän perus­teet ja eri­tyis­es­ti sen, ettei vuorot­telu­va­paa mak­sa yhteiskun­nalle mitään. 

Nyt hal­li­tus aikoo tiuken­taa vuorot­telu­va­paan ehto­ja niin, että tilalle pitää palkata oikea työtön. Tämä kuulem­ma (HS 16.9) romut­taa koko jär­jestelmän, kos­ka oikeat työt­tömät eivät työ­nan­ta­jille kel­paa tai heitä nyt ei ker­takaikkises­ti ole. HUS:n henkilöstöresurssipääl­likkö (sic) Pia Kei­jo­nen on tyr­mistynyt vaa­timuk­ses­ta, kos­ka hoitoalal­la on täystyöl­lisyys ja pitkään työt­töminä ollei­ta sijaisia olisi vaikea löytää.

Sen nyt Pia Keinonen ainakin tuli ker­toneek­si, että hoitoalal­la vuorot­telu­va­paa tulee kalli­ik­si, kos­ka se vain pahen­taa alan työvoima­pu­laa. Asia olisi jopa päin­vas­toin, jos se pakot­taisi työ­nan­ta­jat palkkaa­maan niitä työt­töminä ole­via hoitoalan tutkin­non suorit­tanei­ta, joi­ta työ­nan­ta­jat syys­tä tai tois­es­ta vieroksu­vat. Työ­jak­son aikana he voisi­vat pätevöi­tyä sekä työssään että työ­nan­ta­jan silmis­sä ja näin pala­ta osak­si akti­ivista työvoimaa.

Jos vaa­timus­ta oikean työt­tömän palkkaamis­es­ta ei hyväksytä, vuorot­telu­va­paan nimestä tulee pois­taa harhaan­jo­hta­va osa ”vuorot­telu” ja koko jär­jestelmän rahoi­tus tulee miet­tiä uudestaan.

Sinän­sä voi löy­tyä hyviä perustei­ta siihen, että pidem­pi vapaa töistä voi olla osa hyvää elämää. Jos 40 vuo­den työuras­ta on puoli vuot­ta vapaal­la, ei se ole kuin run­sas pros­ent­ti työ­panok­ses­ta. Sil­loin rahat siihen voitaisi­in per­iä samaan tapaan kuin vuosilomi­in – tai työssä ole­va voisi säästää viikon vuodessa vuosilo­mas­taan tule­vaan pidem­pään vapaaseen.