Mikä määrää kansakunnan työllisyysasteen?

Jos kaik­ki työvoima huu­tokau­pat­taisi­in kuin­ka hal­val­la tahansa, melkein kaik­ki pää­si­sivät töi­hin, mut­ta joidenkin palk­ka olisi kovin mata­la suh­teessa elinkus­tan­nuk­si­in. Teo­ri­as­sa voisi ajatel­la, että meil­lä olisi niukin naukin elämiseen riit­tävän kansalais­palk­ka, jon­ka senkin ehtona olisi, että työt­tömän on otet­ta­va vas­taan työ­paik­ka mil­lä pal­ka­lla hyvän­sä. Yleis­es­ti palkkata­so ei lask­isi, kos­ka nyky­isil­läkin palkkata­soil­la on rekry­toin­tion­gelmia. Jos ajat­telisimme vain kansan­tu­lon mak­si­moin­tia, näin se kan­nat­taisi tehdä, mut­ta täl­löin joku jou­tu­isi tekemään niin tuot­tam­a­ton­ta työtä, ettei tuo­tos vas­taa menete­tyn vapaa-ajan arvoa.

Vähän täl­laista ratkaisua on ehdot­tanut Jouko Mar­tikainen (Mar­tikaisen malli), Jot­ta en tulisi väärin siteer­atuk­si, huo­mau­tan, että tätä en ehdo­ta, kos­ka on hyvä tukea palkkata­soa sil­läkin uhal­la, että se nos­taa hiukan työt­tömyyt­tä. Mar­tikaisen ajat­te­lu­ta­paan kan­nat­taa kuitenkin tutus­tua, sil­lä on mah­dol­lista liikkua tuo­hon suun­taan, vaik­ka ei menisi aivan noin pitkälle.

Oma käsi­tyk­seni työl­lisyy­destä on dynaamisen tas­apain­oti­la. On väärin ajatel­la, että työ­paikko­jen määrä on ulkoa päin asetet­tu kiin­teä luku niin, että jos Vir­ta­nen pääsee töi­hin, joku muu jää työt­tömäk­si. Yhtä väärin on ajatel­la, että työ­paikko­jen määrä riip­puisi vain työkykyisen työvoiman määrästä. Kun työn kysyn­tä suh­dan­nesy­istä lisään­tyy, työl­lis­ten määrä lisään­tyy ja kun työn tar­jon­ta vaikka­pa sosi­aalipoli­ti­ikan muu­tok­sen vuok­si vähe­nee, vähe­nee työl­lis­ten määrä, mut­ta kum­mas­sakaan tapauk­ses­sa vaiku­tus työl­lisyy­teen ei ole sat­apros­ent­ti­nen. Jos Google siirtää toim­intaansa Suomeen ja palkkaa 500 henkeä, työl­lisyys Suomes­sa para­nee, mut­ta alle 500 hen­gel­lä. (Laman olois­sa ker­roin­vaiku­tusten kaut­ta voi toki nous­ta enem­mänkin kuin 500 hen­gel­lä, mut­ta nor­maaleis­sa olois­sa vähem­män kuin 500.)

Täl­lä peruste­len sitä, että sanon­nat ”ei työn tar­jon­taa kan­na­ta lisätä, kos­ka työ­paikko­ja ei ole”, perus­tu­vat aivan väärään käsi­tyk­seen työ­markki­noista. Tar­jon­nan lisäämi­nen lisää työl­lisyyt­tä aivan syv­in­tä laman­po­h­jaa ehkä luku­un ottamatta.

Työl­lisyy­den paran­t­a­mi­nen työn kysyn­tää lisäämäl­lä (elvyt­tävä poli­ti­ik­ka esimerkik­si) tör­mää jos­sain vai­heessa palkkain­flaa­tioon ja palkkain­flaa­tio heiken­tää vien­nin kil­pailukykyä ja tämä palaut­taa työt­tömyy­den entisi­in mit­toi­hin. Se, mis­sä vai­heessa palkkain­flaa­tio tap­paa talouskasvun, erot­taa eri mai­ta toi­sis­taan. Jos työ­markki­nat ovat kun­nos­sa, ns. NAIRU –työt­tömyys (Non Accel­er­at­ing Infla­tion Rate of Unem­ploy­ment) on mata­la ja jos työ­markki­nat toimi­vat huonos­ti, NAIRU-työt­tömyys on korkea. Suomen ongel­ma on, että NAIRU-työt­tömyys on nous­sut huo­mat­tavasti viimeisen 20 vuo­den aikana.

Esit­tämämme toimet tähtäävät NAIRU-työt­tömyy­den alen­tamiseen. Suh­dan­nepoli­ti­ikalla tämäkin mah­dol­lisu­us on tietysti mah­dol­lista tärvellä.