Ilmastopolitiikka ei onnistu vapaan kaupan oloissa.

Run­sas viikko sit­ten päät­tyi Sitran tule­vaisu­us­foo­ru­mi. Foo­ru­min oli koot­tu merkit­täviä eri alo­jen henkilöitä pohti­maan kestävän talouden kysymyk­siä. Tarkoituk­se­na on käyn­nistää Esko Ahon lakkaut­ta­mat Talous­poli­ti­ikan johtamiskurssit uud­estaan, mut­ta nyt kestävän talouden teemal­la. Kestävä talous tarkoit­taa kestävyyt­tä sosi­aalis­es­ti, taloudel­lis­es­ti ja ekol­o­gis­es­ti. Päähuomio keskit­tyi ekol­o­giseen kestävyy­teen ja sen sisäl­lä ilmas­ton­muu­tok­seen, vaik­ka toki muis­takin kestävyy­den osista puhuttiin.

Varsinkin alku oli perin kaoot­ti­nen, kun kovin eri­lai­sista lähtöko­hdista peräisin ole­vat osal­lis­tu­jat tun­tu­i­v­at puhu­van täysin tois­t­en­sa ohi. Kurssil­la asiantun­ti­jana ollut Six­ten Kork­man kuvasi asi­aa jaol­la hörhöi­hin ja jääri­in. Itsen­sä hän luki jääri­in, jot­ka aina muis­tut­ta­vat siitä mikä on mah­dol­lista ja eri­tyis­es­ti, mikä on taloudel­lis­es­ti mah­dol­lista. Hörhö­jen tehtäväk­si jäi esit­tää mitä hienoimpia ja utopis­tisem­pia tavoit­tei­ta. Aikaa myöten keskustelu tarken­tui. Vaik­ka yhteisiä ratkaisu­ja ei tavat­toman paljon syn­tynytkään, edes opit­ti­in ymmärtämään tois­temme ajatuk­sia. Tuli tunne, että nyt oli päästy hyvään alku­un, kun foo­ru­mi loppui.

Min­un maail­manku­vani kävi foo­ru­min aikana yhä pes­simistisem­mäk­si. Ymmärsin sekä hörhöjä että jääriä. Kovin suuri ero jäi sen välille, mitä toisaal­ta vähim­mil­lään on tehtävä katas­trofin vält­tämisek­si ja toisaal­ta enim­mil­lään on mahdollista.

Olen tot­tunut aina pyrkimään kan­veesista ylös. Tuo ris­tiri­ita on selvitet­tävä muut­ta­mal­la sitä, mikä on mah­dol­lista, kos­ka emme voi muut­taa sitä, mikä on välttämätöntä.

Täysin globaali ja vapaa maail­mankaup­pa tekee muu­tok­sen mah­dot­tomak­si. Jos kaik­keen toim­intaan vaa­di­taan yksimielisyys tai edes läh­es yksimielisyys, mitään ei voi­da tehdä. Me pysty­isimme tekemään radikaale­ja päätök­siä Suomes­sa, eikä se paljon mak­saisi, ellei olisi ulko­maankaup­paa ja kil­pailukykyä. Euroop­pa voisi tehdä paljon yhdessä (jopa enem­män kuin Suo­mi yksin), ellei olisi mui­ta maanosia, jot­ka estivät muun maus­sa lentoli­iken­teen ottamista päästökau­pan piiriin.

Jok­seenkin yksimielisiä ollaan siitä, että ilmas­ton­muu­tok­sen hidas­tamisek­si tehokkain keino on verot­taa hiilid­iok­sidipäästöjä suo­raan hiiliv­erol­la tai mutkan kaut­ta päästöoikeuskau­pal­la. Tämä kaatuu aina siihen kil­pailukykyyn ja pelkoon hiilivuo­dos­ta. WTO-henkisen vapaakau­pan olois­sa tämä ei onnis­tu, kos­ka se vaatisi, että kaik­ki maat oli­si­vat samaa mieltä ja vielä yhtä aikaa.

WTO-sään­töi­hin tarvi­taan vain yksi pykälä lisää: hiil­i­t­ul­lit. Jos vaikka­pa Euroop­pa ”ampuu itseään jalka­an” päästökau­pal­la, sen tulee voi­da tas­apain­ot­taa tilanne ainakin koti­markki­noil­laan hiil­i­t­ulleil­la, jot­ka lisäävät päästökau­pan tuo­man kus­tan­nuserän lasken­nal­lis­es­ti kaikki­in tuon­ti­tuot­teisi­in. Tarkkaan sitä ei voi­da laskea, mut­ta osa­puilleen voidaan. Tämä tekee mah­dol­lisek­si eri tahti­in eten­e­misen, jol­loin lop­ul­ta kaik­ki voivat edetä.