Leppoistaminen yleistyy

(Lep­pois­t­a­mi­nen, talouskasvu ja julkisen talouden kestävyys, osa 3/3)

Keynes ennusti aikanaan, että mei­dän aikanamme ihmiset tek­i­sivät työtä vain muu­ta­man tun­nin viikos­sa, kos­ka työn tuot­tavu­us on teknolo­gian mukana kas­vanut niin paljon, että kaik­ki tarpeelli­nen syn­tyy vähäl­lä työ­panok­sel­la. Tuot­tavu­u­den nousun hän ennusti oikein, mut­ta muuten ei men­nyt ihan putkeen.

On oikeas­t­aan ihme, että tuot­tavu­u­den nousus­ta niin pieni osa on otet­tu lisään­tyneenä vapaa-aikana. Län­si-Euroopan vauras­tuneis­sa mais­sa työaikaa on lyhen­net­ty yleistyneen osa-aikatyön kaut­ta. Enti­sis­sä sosial­is­ti­sis­sa mais­sa työai­ka on pitkä van­has­ta tot­tumuk­ses­ta ja heikon tuot­tavu­u­den vuoksi.

Tätä kuvaa ei voi tulki­ta niin, että työa­jan piden­tämi­nen viidel­lä pros­en­til­la Suomes­sa lask­isi val­tion velan roskalaina-luokkaan. Mais­sa, jot­ka ovat hoi­ta­neet talouten­sa kun­nol­la, eletään mukavaa elämää, ja osa mukavaa elämää on lyhyt työvu­osi. Suo­mi on selvä poikkeus. 

On jok­seenkin var­maa, että Län­si-Euroopan tie tulee ole­maan Suomenkin tie. Oireena tästä on, että tosi­asialli­nen vuos­i­työai­ka on lyhen­tynyt 70 tun­nil­la vuodes­ta 2000, vaik­ka työaikaa ei viral­lis­es­ti ole lyhen­net­ty. Moni havait­see, että saa aivan riit­tävän ansio­ta­son nelipäiväisel­lä viikol­la. Vaik­ka viisipäiväi­nen viikko toisi vielä korkeam­man ansio­ta­son, ylimääräi­nen vapaapäivä on arvokkaampi. Helsin­gin seudul­la, jos­sa asum­i­nen on kallista ja palkkata­so tämän vuok­si vähän korkeampi, houku­tus lep­pois­tamiseen on suuri per­i­jä­sukupolvel­la, joka on saanut perin­nök­si suvus­sa kulke­van asunnon.

Julkiselle taloudelle lep­pois­t­a­mi­nen on haaste. Kun vähen­tää työaikaansa kymmenel­lä pros­en­til­la, vähen­tää vero­jen mak­sua enem­män kuin kymmenel­lä pros­en­til­la. Oikeus eläk­keeseen ja työt­tömyysko­r­vauk­seen piene­nee vas­taavasti, mut­ta lap­silleen halu­aa kuitenkin yhdek­sän­vuo­tisen perusk­oulun ja sairaalas­sa tasokkaan hoidon.

Lep­pois­t­a­mi­nen vähen­tää joitakin julk­isia meno­ja.  Päivähoidon tarve vähe­nee ja on syytä olet­taa, että parem­min toimi­va kansalaisy­hteiskun­ta vähen­tää eri­lais­ten ammat­ti­aut­ta­jien työtä las­ten­suo­jelus­ta van­hus­ten­hoitoon. Tämä tuskin riit­tää paikkaa­maan lyhyem­mästä työa­jas­ta koitu­vaa veromene­tys­tä. Ongel­maa pahen­taa se, että lep­pois­tamiseen on varaa niil­lä, joil­la ansio­ta­so on suh­teel­lisen korkea. Hei­dän koulu­tuk­seen­sa yhteiskun­ta on panos­tanut keskimääräistä enem­män rahaa.

Viime vuosi­na eri­tyis­es­ti lääkärit ovat vähen­täneet työ­tun­te­jaan. Tämä tosin tarkoit­taa, että yhä use­ampi lääkäri tekee työ­suo­jelu­lain hyväksymää tun­timäärää. Jostain syys­tä ylitöi­den rajoi­tus­ta ei sovel­leta lääkärei­hin oikein mis­sään maas­sa. Mut­ta on myös lääkäre­itä, jot­ka työsken­televät vain sun­nun­taisin tai vain kolme kuukaut­ta vuodessa viet­täen lop­ut ajas­taan jos­sain Goan kaltaises­sa paikassa.

Huo­mat­takoon kuitenkin, että työl­lisyy­den taso vaikut­taa julkisen talouden tas­apain­oon paljon enem­män kuin työa­jan pitu­us. Vielä muu­ta­ma vuosi sit­ten Suomes­sa ja Ruot­sis­sa tehti­in henkeä kohden jok­seenkin yhtä paljon työtä. Ruot­sis­sa työvu­osi oli sata tun­tia vuodessa lyhyem­pi, mut­ta use­ampi oli töis­sä. Ruotsin malli toi­mi julkisen talouden kannal­ta olen­nais­es­ti parem­min. Nyt ero vuos­i­työa­jas­sa Suomen ja Ruotsin välil­lä on enää 40 tun­tia vuodessa.