Mitä opimme Talvivaarasta?

Kaivos­toimin­nas­ta odote­taan Lap­pi­in uut­ta nousua. Tal­vi­vaaran koke­musten perus­teel­la ympäristöhallintomme ei ole tämän edel­lyt­tämässä kunnossa. 

Out­okumpu sai Tal­vi­vaaran kaivosoikeudet hal­tu­un­sa vuon­na 1987. Tal­vi­vaaran nikke­li­v­arat ovat niin köy­hiä, ettei Out­okumpu kat­sonut kaivos­toimin­nan kan­nat­ta­van. Esi­in­tymä muut­tui kiin­nos­tavak­si, kun opit­ti­in erot­ta­maan nikke­li bak­tee­rien avul­la liuottamalla.

Out­okumpu myi malmis­esi­in­tymän ja kehit­tämän­sä liuo­tustekni­ikan vuon­na 2004 Tal­vi­vaara Oyj:lle yhdel­lä eurol­la. Viisikym­men­tä­tuhat­ta suo­ma­laista on investoin­ut säästöjään tähän uuteen Noki­aan. Kos­ka esi­in­tymä on köy­hä, kiveä pitää murska­ta paljon yhtä nikke­lik­iloa kohden. Tal­vi­vaaras­sa on tarkoi­tus pan­na kallio­ta sepe­lik­si kym­me­nien neliök­ilo­me­trien alal­ta. Kun toim­inta on näin laa­jaa, sen ympäristö­vaiku­tuk­set ovat myös iso­ja. Niiden hal­lit­sem­i­nen vas­tu­ullis­es­ti on hyvin kallista, jos ylipään­sä mah­dol­lista lainkaan.

Kun kaivos oli jo toimin­nas­sa, kemi­al­lises­sa pros­es­sista löy­tyi virhe. Se olisi kuulem­ma löy­tynyt, jos olisi osat­tu kysyä riit­tävän etevältä kemistiltä. Olisi ainakin kan­nat­tanut kokeil­la uut­ta pros­es­sia pienem­mässä mit­takaavas­sa ja riit­tävän kauan, mut­ta malt­ti ei riit­tänyt. Pros­es­si saati­in kor­jatuk­si, mut­ta ympäristöpäästöjä ei saatu enää mitenkään mah­tu­maan ympäristölu­van ehtoi­hin. Nuo ehdot taas perus­tu­i­v­at yhtiön omaan ilmoituk­seen päästö­jen määrästä.

Toimin­nan jatkut­tua pitkään ker­rot­ti­in, että jät­teessä on myös uraa­nia, joka halut­taisi­in ottaa tal­teen. Se riit­täisi tuot­ta­maan yli puo­let suo­ma­lais­ten ydin­voimaloiden polt­toaineesta. Pidet­ti­in hui­jauk­se­na ker­toa tämä vas­ta tässä vai­heessa. Näin väl­tyt­ti­in hake­mas­ta lupaa uraanikai­vok­seen, joka olisikin ollut vaikeampi saada.

Sinän­sä uraanin tal­teenot­toa pitäisi jopa vaa­tia, kos­ka jäteliemeen jäävä uraani muo­dostaa merkit­tävän ympäristöriskin. Ongel­mana on pikem­minkin se, ettei yhtiö aio ottaa uraanista tal­teen kuin osan. Säteilyris­ki ei ole sen suurem­pi kuin se, johon moni altistuu oma-aloit­teis­es­ti han­kkies­saan porakaivon tai laimin­lyödessään talon­sa raadon­tu­ule­tuk­sen. Ongel­ma on uraanin myrkyl­lisyys. Nyt karku­un päässeessä jätevedessä uraanin määrä ylit­tää myrkyl­lisyy­den suh­teen rajat monikym­menker­tais­es­ti, vaik­ka säteilymäärä pysyy sal­li­tuis­sa rajoissa.

Valvon­ta pet­ti täysin kip­sisak­ka-altaan kohdal­la. Se on asiantun­ti­joiden mukaan on aivan väärin, mut­ta oikein tehtynä allas olisi mak­sanut hyvin paljon. Hal­paver­sio on kuitenkin saanut luvan. Seli­tys tähän on, ettei altaaseen pitänyt alun perin varas­toi­da vet­tä vaan kip­sisakkaa. Kai­vok­sel­la ei kuitenkaan ollut varaudut­tu taval­lista suurem­pi­in sateisi­in, ja johonk­in­han vesi piti johtaa!

Mitä tästä opimme?

Ympäristöhallinto – siis ELY-keskus – ei ole ollut lainkaan tehtävien­sä tasol­la. Työ­paikat ovat tain­neet olla ympäristöä tärkeämpiä. Tämän mit­talu­okan han­kkeet vira­nomais­ten on tark­istet­ta­va huolel­lis­es­ti ja ammat­ti­taidol­la eikä luot­taa yri­tyk­sen antami­in tietoi­hin. Jos osaamista ei ole, sitä pitää ostaa.

Edel­lisen hal­li­tuk­sen aikana ympäristöhallinnol­ta vieti­in sekä itsenäisyys että voimavarat. Sen ei halut­tu häir­it­sevän liikaa elinkeino­toim­intaa. Toisin kun keskusta­laiset min­is­ter­it muis­ta­vat, asi­as­ta oli hal­li­tuk­sen sisäl­lä iso riita, jon­ka vihreät suurim­mal­ta osalta hävi­sivät. Kir­joi­tan tästä eril­lisen postauksen.

Kun asi­at ovat täl­lä tolal­la, en pitäisi kiiret­tä Lapin jakamises­sa kan­sain­välis­ten kaivosy­htiöi­den kesken. Ympäristöhallinnol­lamme ei ole voimavaro­ja eikä osaamista hal­li­ta kaivos­toimin­nan riske­jä. Jos koti­mainen kaivosy­htiö toimii näin, miten toimii kan­sain­vä­li­nen kaivosjät­ti, jol­la ei ole tun­nesiteitä Suomeen ja ympäristövi­ra­nomaiset ovat aivan pihal­la? Sitä voi käy­dä kat­so­mas­sa Kongossa.

En ymmär­rä erit­täin epäisän­maal­lista kaivoslaki­amme, jon­ka mukaan Suomen malmi­varat ovat yhtäläis­es­ti koko maail­man käytet­tävis­sä peri­aat­teel­la löytäjä saa pitää. Kan­sain­välisil­lä kaivosy­htiöil­lä on hal­lus­saan malminetsin­nän osaamista, jota suo­ma­laisil­la ei vielä ole. Ne ehtivät saali­in jaolle ennen suomalaisia.

Muis­sa mais­sa malmista joutuu edes maksamaan.