Suhteellinen hintaero keskusta-asumisen ja lähiöissä asumisen välillä on kasvanut ja erityisesti se on kasvanut keskusta-asumisen ja kehyskuntien välillä. Myös pientalotonttien hinnat ovat laskeneet. Osoittako tämä, että elämänarvot ovat muuttuneet urbaaneimmiksi? Tai että asumisen laatu keskustoissa on parantunut.
Jos haluaa, havainnon voi mitätöidä huomauttamalla, että korot ovat historiallisen alhaalla, jolloin hintaeron vaikutus vuotuisiin asumiskustannuksiin on alentunut. Edelleen vauraus on kasvanut, jolloin on ylipäänsä mahdollista maksaa huippuhintoja keskustassa asumisesta.
On kuitenkin runsaasti hiljaisia merkkejä siitä, että yhä useampi viihtyy ratikka ja hissi –ympäristössä. Yhä useampi haluaa viettää Helsingissä myös kesänsä (Tuleehan Helsinkiin paljon turistejakin viettämään kesälomaansa, miksi siis ei helsinkiläinenkin tekisi niin. 🙂 )
Tilastoista näkyy, että nuoret helsinkiläispariskunnat eivät enää muutakaan muualle lasten syntyessä. Muuton on ollut niin nopea, että se on yllättänyt päivähoidon täysin. Kantakaupungissa on tolkuton pula päivähoitopaikoista. Moni on kysynyt, millaisia tyyppejä siellä oikein tekee ennusteita. Onhan neuvolakäynnistä helppo ennustaa, että kahden vuoden kuluttua kiikutetaan lasta päivähoitoon. Näin kyllä, päivähoitoon, mutta minne. Ennustemalli sisältää menneeseen käyttäytymiseen perustuvan todennäköisyyden muuttaa lasten kanssa muualle, ja tuo malli on nyt mennyt rikki.
Mielenkiintoinen on myös havainto, etteivät nuoret enää suorita ajokorttia yhtä yleisesti kuin ennen. Sama havainto on tehty mm. Göteborgissa. Jos nuoret ovat tosissaan, he ovat tosi urbaaneja. Voin ymmärtää, ettei osta autoa, sillä voihan sellaisen vuokrata, kun poistuu ratikkaverkon ulkopuolelle. Jos ei ole ajokorttia, on joko kaverien varassa tai liikkuu vain Helsingissä ja rautatiepaikkakuntien keskustoissa, sillä eihän Suomessa juuri enää ole julkista liikennettä muualla.
Kävikö tässä niin, että maalta muutettiin lähiöihin ja lähiöistä halutaan nyt kaupunkiin?
