Kirjassaan Triumph of the City Edward Glaeser pohtii, miksi joidenkin kaupunkien keskustat slummiutuvat jas toiset kukoistavat. Tämä kaupunkehitystä pohtiva ekonomisti selittää asian ajankäytöllä. Autoon perustuvassa yhdyskunnassa keskusta on kaupungin vaikeimmin saavutettavissa oleva alue ja siksi epäsuosittu. Joukkoliikennekaupungissa asia on toisin päin. Keskustassa asuvat käyttävät vähiten aikaa liikkumiseen, usein jalkaisin tai lyhyitä ratikkamatkoja tehden. Tähän on lisättävä, että autoon perustuvassa kaupungissa moottoriteiden pilkkoma elinympäristö on keskustoissa vastenmielinen.
Gleaser esittää teorian joukkoliikennekaupungin rengasmaisesta rakenteesta:
• Sisempi varakkaiden kerrostalokeskusta (Töölö, Kruununhaka)
• Ulompi keskituloisten kerrostalokeskusta (Vallila, Kallio)
• Sisempi varakas autokaupunkivyöhyke (Tapiola)
• Ulompi lähiövyöhyke
Tästä puuttuvat eurooppalaiset radanvarren kerrostalolähiöt.
Voimme pitää itsestään selvyytenä, että asunnot ovat kalleimpia kaupungin keskustassa. Ei suinkaan näin, ei edes aina Helsingissä. 1960-luvulla Kruununhaasta sai asunnon halvemmalla kuin Tapiolasta. Onneksi Smith & Polvisen liikennesuunnitelma avasi silmät ja sai aikaan äkkikäännöksen liikennepolitiikassa. Pysäköintiä keskustassa alettiin jarruttaa ja joukkoliikennettä tukea. Kun vielä talokohtainen koksilämmitys korvattiin kaukolämmöllä, asumisolosuhteet keskustassa paranivat olennaisesti.
Tuo mainittu suunnitelma esitti, että yksi korttelirivi asuntoja purettaisiin Liisankadulta moottoritien alta ja Kruununvuoren selälle rakennettaisiin suuri moottoritiesilmukka. Tällaista ympäristöä voi käydä ihailemassa Slussenilla. Kun valtuustolle näytettiin, mitä tämän tien päässä odottaa, valtuusto päätti valita toisen tien.
1960-luvulla matka Puotilasta keskustaan vei ruuhka-aikana 40 minuuttia. Nämä ruuhkat eivät poistuneet metron myötä, vaan jo ennen metron tuloa yksinkertaisesti vain ottamalla autoilta yksi kaista bussikaistaksi.