Henkilökuntamitoitus vanhuspalvelulakiin?

Sivistynyt maa kohtelee van­huk­si­aan sivistyneesti. Van­hus­ten­hoito on Suomes­sa keskimäärin vähin­tään tyy­dyt­täväl­lä tasol­la, mut­ta on valitet­tavia poikkeuk­sia. Van­hus­palvelu­lail­la halu­taan tur­va­ta yhtäläiset oikeudet van­huk­sille siitä riip­pumat­ta, mis­sä kun­nas­sa he asu­vat. Pitäisikö laki­in ottaa myös sito­va henkilöstömi­toi­tus? Henkilöstömi­toi­tus on tehokas, mut­ta varsin köm­pelö tapa toimia. Se on kuitenkin paras, jos parem­paa ei keksitä.
Ongelmia henkilöstömi­toituk­seen kuitenkin liit­tyy. Kokoomus­laiset poli­itikot ovat huo­maut­ta­neet, että toiset van­huk­set tarvit­se­vat enem­män hoitoa kuin toiset. Kiin­teä mitoi­tus johtaa voimavaro­jen epä­tarkoituk­sen­mukaiseen käyt­töön. Tämä on tot­ta. Laki­in on han­kala kir­joit­taa riit­tävän tarkkaa van­huk­sen kun­tolu­ok­i­tus­ta. Kiin­teä mitoi­tus ei estä hoita­mas­ta van­huk­si­aan huonos­ti. Jos kun­ta halu­aa säästää van­hus­ten­hoi­dos­sa, se nos­taa kyn­nys­tä päästä laitoshoitoon. Hoi­dos­sa ole­vat ovat vaikea­hoitoisem­pia, jol­loin tarvit­taisi­in itse asi­as­sa sito­vaa mitoi­tus­ta enem­män hoito­henkilökun­taa. Nor­mi täyt­tyy, mut­ta henkilökun­ta on yhä alimitoitettu.

Toinen ongel­ma liit­tyy siihen, mitä tarkoite­taan henkilökun­nal­la. Kun lapseni oli­vat vielä päivähoi­dos­sa, hyvin suosit­tu ”päiväkotitäti” oli päiväkodin keit­täjä, joka vei lap­sia keit­tiöön kat­so­maan ruuan lait­toa ja leipoi las­ten kanssa pul­laa. Mikäli hänel­lä ei ollut las­ten­hoidon koulu­tus­ta, hän­tä ei las­ket­tu miltään osin mukaan henkilökun­taa mitoitet­taes­sa. Päiväkodin keit­täjät on nyt kor­vat­tu Palmi­an paket­ti­au­tol­la, joka tuo ruu­at keskuskeittiöstä.

Laitoshoi­dos­sa tehtävä työ ei ole vain van­hus­ten hoitoa. Se on myös siivous­ta, vaate­huoltoa, ruuan lait­toa. Ainakin tähän asti nor­mi­tus on koskenut vain asianomaisen koulu­tuk­sen saanut­ta hoito­henkilökun­taa. Tiuk­ka jako hoito­henkilökun­taan ja muuhun avus­tavaan henkilökun­taan estää jär­jen käytön töi­den suun­nit­telus­sa. Vesi­lasin antamiseen janoiselle ei tarvi­ta vuosien koulutusta.

Olisi järkevää venyt­tää muun henkilökun­nan toimenku­vaa hoidon suun­taan. Jos tästä ei palki­ta henkilökun­tanor­mi­tuk­ses­sa, käy toisin päin: muu­ta henkilökun­taa vähen­netään ja hei­dän tehtäviään siir­retään hoito­henkilökun­nalle – on monin paikoin jo siir­ret­ty. Tämä on väärän­su­un­taista kehi­tys­tä jo sik­si, että ammat­ti­taitoinen henkilökun­ta alkaa käy­dä vähi­in. Jos henkilöstömi­toituk­seen men­nään, mitoi­tus on tehtävä järkeä käyt­täen. Ei pidä tui­jot­taa vain koulute­tun henkilökun­nan määrää.

Muuten olen sitä mieltä, ettei van­hus­ten­hoitoa pitäisi jär­jestää ja rahoit­taa kuten nyt tehdään. Van­huk­set tulisi ylen­tää asi­akkaik­si. Olisi paljon parem­pi, että taloudelli­nen vas­tuu van­hus­ten­hoi­dos­ta olisi Kelal­la, joka antaa van­huk­selle niin arvokkaan hoitosetelin, että sil­lä voi rahoit­taa van­huk­sen kun­non mukaisen hoidon. Rahat tähän otet­taisi­in kun­tien val­tion­avus­ta, kos­ka kun­nat vapau­tu­vat rahoi­tus­vas­tu­us­ta. Hoitosetelin kanssa voi hakeu­tua joko yksi­tyiseen hoitoon tai oman tai jonkin toisen kun­nan jär­jestämään hoitoon. Van­hus­ten kaltoin kohtelus­ta päästäisi­in eroon sil­lä, että van­huk­set äänestävät jaloil­laan eivätkä tuo hoitoseteliään laitok­seen, jos­sa hoito on huonoa. Jos van­hus ei itse pysty puhe­val­taansa käyt­tämään, omaiset voivat tehdä sen hänen puolestaan