Sivistynyt maa kohtelee vanhuksiaan sivistyneesti. Vanhustenhoito on Suomessa keskimäärin vähintään tyydyttävällä tasolla, mutta on valitettavia poikkeuksia. Vanhuspalvelulailla halutaan turvata yhtäläiset oikeudet vanhuksille siitä riippumatta, missä kunnassa he asuvat. Pitäisikö lakiin ottaa myös sitova henkilöstömitoitus? Henkilöstömitoitus on tehokas, mutta varsin kömpelö tapa toimia. Se on kuitenkin paras, jos parempaa ei keksitä.
Ongelmia henkilöstömitoitukseen kuitenkin liittyy. Kokoomuslaiset poliitikot ovat huomauttaneet, että toiset vanhukset tarvitsevat enemmän hoitoa kuin toiset. Kiinteä mitoitus johtaa voimavarojen epätarkoituksenmukaiseen käyttöön. Tämä on totta. Lakiin on hankala kirjoittaa riittävän tarkkaa vanhuksen kuntoluokitusta. Kiinteä mitoitus ei estä hoitamasta vanhuksiaan huonosti. Jos kunta haluaa säästää vanhustenhoidossa, se nostaa kynnystä päästä laitoshoitoon. Hoidossa olevat ovat vaikeahoitoisempia, jolloin tarvittaisiin itse asiassa sitovaa mitoitusta enemmän hoitohenkilökuntaa. Normi täyttyy, mutta henkilökunta on yhä alimitoitettu.
Toinen ongelma liittyy siihen, mitä tarkoitetaan henkilökunnalla. Kun lapseni olivat vielä päivähoidossa, hyvin suosittu ”päiväkotitäti” oli päiväkodin keittäjä, joka vei lapsia keittiöön katsomaan ruuan laittoa ja leipoi lasten kanssa pullaa. Mikäli hänellä ei ollut lastenhoidon koulutusta, häntä ei laskettu miltään osin mukaan henkilökuntaa mitoitettaessa. Päiväkodin keittäjät on nyt korvattu Palmian pakettiautolla, joka tuo ruuat keskuskeittiöstä.
Laitoshoidossa tehtävä työ ei ole vain vanhusten hoitoa. Se on myös siivousta, vaatehuoltoa, ruuan laittoa. Ainakin tähän asti normitus on koskenut vain asianomaisen koulutuksen saanutta hoitohenkilökuntaa. Tiukka jako hoitohenkilökuntaan ja muuhun avustavaan henkilökuntaan estää järjen käytön töiden suunnittelussa. Vesilasin antamiseen janoiselle ei tarvita vuosien koulutusta.
Olisi järkevää venyttää muun henkilökunnan toimenkuvaa hoidon suuntaan. Jos tästä ei palkita henkilökuntanormituksessa, käy toisin päin: muuta henkilökuntaa vähennetään ja heidän tehtäviään siirretään hoitohenkilökunnalle – on monin paikoin jo siirretty. Tämä on vääränsuuntaista kehitystä jo siksi, että ammattitaitoinen henkilökunta alkaa käydä vähiin. Jos henkilöstömitoitukseen mennään, mitoitus on tehtävä järkeä käyttäen. Ei pidä tuijottaa vain koulutetun henkilökunnan määrää.
Muuten olen sitä mieltä, ettei vanhustenhoitoa pitäisi järjestää ja rahoittaa kuten nyt tehdään. Vanhukset tulisi ylentää asiakkaiksi. Olisi paljon parempi, että taloudellinen vastuu vanhustenhoidosta olisi Kelalla, joka antaa vanhukselle niin arvokkaan hoitosetelin, että sillä voi rahoittaa vanhuksen kunnon mukaisen hoidon. Rahat tähän otettaisiin kuntien valtionavusta, koska kunnat vapautuvat rahoitusvastuusta. Hoitosetelin kanssa voi hakeutua joko yksityiseen hoitoon tai oman tai jonkin toisen kunnan järjestämään hoitoon. Vanhusten kaltoin kohtelusta päästäisiin eroon sillä, että vanhukset äänestävät jaloillaan eivätkä tuo hoitoseteliään laitokseen, jossa hoito on huonoa. Jos vanhus ei itse pysty puhevaltaansa käyttämään, omaiset voivat tehdä sen hänen puolestaan
Hienoa lukea järkevää tekstiä politikointipuheiden jälkeen. Kannatan lämpimästi kelan hoitosetelejä.
Oppikirjoissa on myös usein sanottu, että raha on vielä parempi seteli, ainakin silloin, kun indefferenssikäyrä oletetaan tietynlaiseksi. Vanhuksen osalta em. funktio on monesti kuin Picasson taulu — samoin kelan päätöksenteko, mutta who cares. Markkinat, markkinat.
Tämähän on juuri se, miten Yliopistojen tuottavuutta on nostettu. Sihteerien töitä, kuten tenttitulosten kirjaamista, lomakkeiden täyttämistä, jne, on siirretty tutkijatohtoreille, jolloin ne ovatkin tutkimusta. Ja hallinto nostaa omaa tuottavuuttaan karsimalla niitä toimintoja, joita se oikeasti hoitaa ja sysäämällä niitä tutkijoille ja opettajille. Näin sisäisessä laskutuksessa voidaan laskuttaa moninkertaiset yleiskustannuslisät verrattuna todellisiin kustannuksiin ja hallinto tuottaa voittoa. Sitten sitä onkin hyvä turvottaa lisää keksimällä kaikenlaisia “suunnittelutehtäviä”, eli nakkihommia suorittavalle portaalle.
Taustalla on täysin vinoutunut käsitys siitä, mitä on tuottavuus. Tämä sairaus on kyllä kaikkialla, jokainen yliopisto maailmassa kärsii samasta. Eri maissa se vain on hiipinyt eri tahtia. Suomessa ollaan terminaalivaiheessa.
Koskeekohan tuo tuleva henkilöstömitoitus siis myös yksityisiä laitoksia? Tuttu kun joskus vaihtoi työpaikkaa ko. alalla yksityiseltä julkiselle niin kertoili että yksityisissä laitoksissa “yksinäiset yöt” (yksi hoitaja koko osastolla) olivat yleisiä.
TM, näin ja samaa ihan kaikilla aloilla yksityiselläkin puolella. Maailman aliarvostetuin ammatti lienee sihteeri, hulluuden rajoilla ollaan siinä vaiheessa kun vaikkapa asiantuntija tai esimies tekee itse sihteerinhommia kovalla palkalla ja huonosti, koska ei vaan osaa. Klassinen esimerkki, suurimmassa osassa matkalaskujärjestelmiä käytetyn työajan kustannus on luultavasti suurempi kuin maksettavat matkakorvaukset.
Demareiden mitoitushömppä on juurikin tuota hölmöläisten peitonjatkamista. Ja jos se nyt sattuisikin lisäämään laitoshoidon henkilökuntaa, se tullaan käytännössä nipistämään jostain muusta kunnan toiminnasta pois. Koska suurimmat menoerät ovat terveydenhuolto ja opetustoimi, vanhusten hoitoon käytettävät lisärahat revitään joko muualta terveydenhuollosta tai sitten kouluista.
Lisäksi demarit ovat ilmoittaneet vastustavansa pakkoliitoksia. Toisin sanoen koko kuntauudistus voidaan nyt heittä romukopppaan, ei siitä tule mitään ja se olikin se ainoa järkisyy mennä demareiden kanssa samaan hallitukseen. Ensi vuonna sopeutuksista suurin osa tehdään veronkorotuksilla.
Kokoomuksen ei pidä olla tämmöisessä hallituksessa mukana. En näe mitään järkeä siinä, että siitä hyvästä että vasemmistolle annetaan kaikessa periksi siitä ilosta, että saadaan kantaa eurosta vastuuta. Eurosta huolehtiminenon tärkeää mutta ei se voi niin mennä, että kokoomus saa euroopan pelastuspaketin läpi ja siitä hyvästä ei saa mitään omia tavoitteitaan läpi.
Ydinvoimaluvat jaettiin jo, joten nyt pitäisi laittaa vasemmistopuolueet kuriin ja jos ei onnistu, niin sitten lähteä hallituksesta.
Ei voi olla ihmisarvon mukaista maata vähintään kuvainnollisesti sidottuna sänkyyn, kieriskellen omissa jätöksissään aliravittuna, ja ilman muuta hoitavia käsipareja tarvitaan lisää takaamaan vanhemmillemme ihmisarvoinen vanhuus, puhumattakaan meistä itsestämme.
Ei vanhuksille niitä hoitavia käsiä kuitenkaan pakkolailla järjesty. Suunnitteilla olevassa vanhuspalvelulaissa kunnat sidotaan takaamaan määritelty vähimmäismitoitus hoitajia per hoidettavia. Hoidettavien määrän lisääntyessä tulevaisuudessa ei edes nykytilanteen vajeen korjaaminen riitä, eikä sitäpaitsi tähänkään ole näköpiirissä korjausta nykyisellä hoitoalan palkkauksella.
Kun nykyisessä laitoshoidossa vanhukset passiivisesti tapetaan hitaasti näännyttämällä, vanhuspalvelulaki näännyttää kunnat, jotka eivät pysty nyhjäisemään tyhjästä. Kuntien yhdistyminenkään ei auta. Jos hoitajia ei ole, niitä ei ole. Paras keino vanhustenhoidon saattamiseen säädylliselle tolalle on positiivinen henkilöstöporkkana, parantamalla hoitoalan työoloja, mukaanlukien palkkaus.
Periaatteessa on Hyvä Juttu, että mitoituksesta on tulossa sitova säännös.
Mutta:
1) mitoituksesta ei saisi tehdä mitään vain kirjoituspöydän ääressä päätettyä, vaan sen tulisi perustua todelliseen, käytännön mitoitukseen, koska:
2) on vanhuksia ja vanhuksia, hoitoisuusaste vaihtelee erittäin paljon, joten:
3) mitoituksessa tulee olla todelliseen hoitoisuusasteeseen perustuva porrastus. On selvää, että omillaan pärjäävän ja täysin autettavan tarvitsema hoito ja hoiva ovat erilaisia, vaikka molemmat asuisivatkin “laitoksessa”.
Siksi olisikin ehkä parempi, että
4) henkilöstömitoitus säädettäisiin asetuksella, jolloin sen tarkistaminen ei vaatisi eduskunnan käsittelyä, joka on hidas ja työläs prosessi.
5) Lakiin tulisi sitova säännös, että mitoituksesta säädetään asetuksella, joten mitoituksesta ei voisi luistaa.
Tärkein asia lopuksi:
6) mitoitussäännösten tulisi velvoittaa samalla tavalla julkisia ja yksityisiä hoito- ja hoivapaikkoja (ei pelkästään “laitoksia”) — muutenhan julkinen sektori joutuu epäreiluun kilpailutilanteeseen.
Yllä mainittu mitoitusmenetelmä saattaa kuulostaa epäilyttävästi taylorismilta (mitä se onkin), mutta en näe muutakaan keinoa taata edes jossain määrin reilu peli.
Ei tuollaista hommaa kyllä voi ainakaan mitenkään kustannustehokaasti sihteerillä teettää (paitsi ehkä SAP:in päälle rakennetussa järjestelmässä…).
Mitä tulee esimiesten ja sihteerien hommiin, niin kyllä tänäpäivänä on tietotekniikan takia sihteerinhommat oikeastikin vähentyneet todella radikaalisti. Esimerkiksi 10 hengen asiantuntijaryhmä ei tee sihteerillä kyllä mitään. Tulostin sylkee vaikka tuhat kopiota muistiosta, jos edes tarvitsee ja sähköposti hoitaa jakelun, ei sitä konttoripaperinpyöritystä varten tarvitse enää erillistä sihteeriä olla.
Etenkin kun tänäpäivänä sihteerin ja asiantuntijan suhteellinen palkkaero lienee matalampi kuin aikaisemmin. Jos ennenwanhaan insinöörin palkalla ylläpiti palvelusväkeä, niin kyllä varmasti myös sihteerin ja insinöörin palkassa on ollut merkittävä ero.
Se, että suuremmissa organisaatioissa onkin luovuttu lähes kokonaan sihteereistä, vaikka niille olisi käyttöä, onkin kokonaan eri juttu.
Kelan palvelusetelit käyttöön vanhuksen kunnon ja hoitotarpeen mukaan.Päättäjät voisivat käydä esim Puolarmetsän sairaalassa Espoossa tutustumassa tilanteeseen,suomalaiset hoitajat ovat kaikonneet, talo täynnä mamuja,huono kielitaito ja motivaatio hoitotyöhön.
Tämäkin tulee kalliiksi. Demarien toiminta on sitä, että muniva kana tapetaan. Saadaan yksi todella lämmin ateria, mutta sitten koittaa nälkä.
OS: “Olisi paljon parempi, että taloudellinen vastuu vanhustenhoidosta olisi Kelalla, joka antaa vanhukselle niin arvokkaan hoitosetelin, että sillä voi rahoittaa vanhuksen kunnon mukaisen hoidon. Rahat tähän otettaisiin kuntien valtionavusta, koska kunnat vapautuvat rahoitusvastuusta. Hoitosetelin kanssa voi hakeutua joko yksityiseen hoitoon tai oman tai jonkin toisen kunnan järjestämään hoitoon.”
Järjestelystä hyötyisivät vanhukset, jotka (tai joiden omaiset) kykenevät kilpailuttamaan hoitopaikat ja joiden asuinalueella on useampia hoitopaikkoja (so. kaupunkilaiset). Kaikkein eniten järjestelystä hyötyisivät varakkaat vanhukset, jotka voisivat kuoria kasvavasta palvelutarjonnasta kermat päältä ja ostaa samalla perustason ylittävät extrapalvelut.
Ne ihmiset, jotka tarvitsevat kipeimmin turvakseen henkilöstömitoitusta vanhuspalvelulakiin ovat vanhuksia, joiden kilpailutusvalmiudet ovat heikot, ja joilla ei ole rahan tai sukulaisverkoston suomaa asiainhoitajaa omia etuja ajamassa.
OS: “Kokoomuslaiset poliitikot ovat huomauttaneet, että toiset vanhukset tarvitsevat enemmän hoitoa kuin toiset. Kiinteä mitoitus johtaa voimavarojen epätarkoituksenmukaiseen käyttöön. Tämä on totta. Lakiin on hankala kirjoittaa riittävän tarkkaa vanhuksen kuntoluokitusta. Kiinteä mitoitus ei estä hoitamasta vanhuksiaan huonosti.”
Kiinteä mitoitus kai tarkoittaa kiinteää vähimmäismtoitusta? Eli esim. yksi yöhoitaja ei riitä, vaan tarvitaan ainakin kaksi jne. Toisin sanoen mitoitus on vain perälauta, joka estää selvät henkilöstöresursseja koskevat laiminlyönnit.
Toisaalta kuntoluokituksia koskevia tutkimuksia on tehty Suomessakin jonkin verran(ks. esim.
http://herkules.oulu.fi/isbn9789514296437/isbn9789514296437.pdf). Voisi ajatella, että niiden perusteella pystytään kyllä tekemään asiantuntijavoimin joku karkea perusluokitus, jonka voi kirjata lakiinkin. Henkilömitoitushan tulee joka tapauksessa olemaan karkea jo yksin siitä syystä, että mitoitus ei voi vaihdella päiväkohtaisten tarpeiden mukaan.
Koska kiinteä vähimäismitoitus ei todellakaan estä vanhusten huonoa hoitoa, tarvitaan lisäksi valvontaa. Siis myös valviraan lisää resursseja.
Miten tähän maatalous saadaan sekoitetuksi?
Eikä tämä tule kalliiksi.
Mitoituksen tulee tietenkin olla sellainen, että niiden, joilla asiat on kunnossa, ei tarvitse tehdä mitään, mutta ne kunnat, jotka eivät hoida vanhuksiaan, joutuvat pistämään asiat kuntoon.
Työskentelen pääkaupunkiseudulla vanhusten palvelutalossa ohjaajana, ja näen myös hoitotyötä läheltä. Kannatan vanhustenhuollon henkilöstömitoitusta siinä tapauksessa, että mitoitus perustuu asiakkaiden todelliseen hoidon tarpeeseen. Voisiko esim. Rai-järjestelmää hyödyntää asiakkaan hoidon tarpeen arvioimisessa? Uskoisin, että riittävän tarkka ja kattava kuntoluokitus-systeemi olisi asiantuntijoiden laatimana täysin mahdollista luoda.
Toki vanhuspalvelulailla halutaan turvata vanhuksille yhtäläiset oikeudet laadukkaisiin palveluihin asuinkunnasta riippumatta – samaan aikaan on hyvä olla tietoinen siitä, että lailla vaikutetaan ratkaisevasti hoitohenkilökunnan motivaatioon työskennellä alalla. Moni on kutsumusalallaan, mutta ylikuormittavan työn puristuksessa antaa periksi ja hakeutuu muihin töihin. Karuimmillaan lain sisältö saattaa siis määrittää sitä, onko tulevaisuudessa päteviä hoitajia tarjolla edes sen verran kuin nykyään. — Vai voisiko alalle toisaalta haluta yhä useampi? No, tämä edellyttäisi henkilöstömitoituksen lisäksi perinpohjaista remonttia hoitotyön arvostuksessa.
Hoidon, siivouksen, vaatehuollon ja ruuan laiton lisäksi vanhuspalvelualan työhön kuuluu myös yhä enemmän paperitöitä — unohtamatta inhimillisen elämän sävyjä: yhdessä olemista ja jakamista, keskusteluja, halaamista, juhlia ja tapahtumia, kulttuuria, retkiä, liikuntaa jne.
Kouluttamattoman henkilökunnan työtehtäviä on omien huomioideni mukaan pikemminkin kurottu kohti hoidollista työtä. Tästä seuraa esim. se, että osaamattomat ihmiset tekevät koulutusta vaativia potilassiirtoja oman ja asiakkaan turvallisuuden uhalla.
Kelan hoitoseteli-systeemi kuulostaa varteenotettavalta ajatukselta. Tosin mainittakoon, että vain harva oman palvelutalomme asukas kykenee ”äänestämään jaloillaan”, jos hän kokee saavansa huonoa hoitoa/palvelua. Valtaosan omaiset ovat kaikonnet tai kuolleet jo aika päiviä sitten. Käykää tutustumassa palvelutaloihin tai muihin vastaaviin laitoksiin, niin ymmärrätte miten huonokuntoista porukkaa näissä paikoissa asuu. Laitoshoitoon pääsevät (pääkaupunkiseudulla) vain kaikkein suurimmassa avuntarpeessa olevat.
Hoitotyössä on toki muitakin ongelmia kuin työntekijäpula ja/tai liian niukka miehitys: ongelmia on myös asenteissa ja johtamisessa. Näistä asioista on hankala säätää laissa, joten ainoaksi toimivaksi keinoksi jää mielestäni sitovan henkilöstömitoituksen kirjaaminen lakiin.
Mitähän tämäkin on tarkoittavinaan?
Millaista koulutusta ‘potilaan’ turvallinen kärrääminen mahtaa edellyttää, ehkä ajokorttia? Eihän laitoksissa ole ‘kouluttamattomia’.
Jotta pääsisi sairaalaan tai muuhun laitokseen siivoamaan, tarvitaan 3 vuoden koulutus.
Tässä ei ole mitään järkeä.
Millähän perusteella ne, jotka eivät hoida vanhuksiaan, laittavat asiat kuntoon siten ettei sama puute siirry johonkin muualle? Yleensä sille huonolle hoidolle on jokin muu syy kuin puhdas lailla poistuva ilkeys.
Jos valtio pakottaa köyhää kuntaa upottamaan rahaa hyvään asiaan X, niin voit olla varma että rahat revitään sieltä mistä ne voidaan. Koska terveydenhuolto, opetustoimi ja sosiaalitoimi ovat kuntien suurimmat menoerät, ei tarvitse olla kristallipalloa todetakseen että rahat hyvään asiaan X otetaan pääosin muista ihan yhtä hyvistä asioista kuten muualta terveydenhuollosta, opetuksesta ja sosiaalitoimesta.
Sitten seuraavissa vaaleissa demarit voivatkin vaatia lakisääteisiä mitoituksia koulutoimeen, ennakoivaan sosiaatyöhön ja kaikkialle muualle terveydenhuoltoon.
Ei tässä normittamisessa ole mitään järkeä. Onko tosiaan niin että Helsingissä tiedetään tämän maan asiat aina niin paljon paremmin kuin muualla, että kaikesta pitää säätää laeilla?
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/etusivu?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&p_p_col_id=column‑1&p_p_col_count=1&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo10121
Ilmeisesti et ole tietoinen siitä, että kunnilla (ja valtiolla) on verotusoikeus eli veronmaksajalta ne rahat otetaan.
Myös huoli siitä, että tämä vaarantaisi avopalvelujen kehityksen, ei ole tästä maailmasta.
Jos ja kun ns. laitoshoito normitetaan tiukasti, painopiste oikeasti siirtyy sinne, missä tiukkoja normeja ei ole eli avopalveluhin.
Useassa tapauksessa tämä on hyvä asia.
Arvoisa Osmo Soininvaara,
Toki jokainen osaa ojentaa vanhukselle vesilasin. Mutta vanhuksen hoitaja on ainoa joka tietää, osaako kyseinen vanhus tarttua lasiin, ja voiko kyseiselle vanhukselle antaa nestettä (hänellä voi olla nesterajoitus tai nestemäärä tulisi kirjata), ja miten se tulisi tehdä (mahaletkulla, suonensisäisesti, nenä-mahaletkulla, nokkamukilla vai tavallisesta mukista. Vain koulutettu hoitaja tietää, missä asennossa vanhus voi olla jotta hän ei aspiroi ja saa sen seurauksena keuhkokuumetta, tai mihin asentoon kyseinen vanhus voidaan taivuttaa. Koulutettu hoitaja tuntee ihmisen anatomian, metabolian, ravinnon- ja nestetarpeen sekä miten edellisiä havainnoidaan ja miten havaintoihin reagoidaan, miten niistä raportoidaan, miten keskustellaan niissä tapahtuvista muutoksista lääkärin ja muun hoitohenkilökunnan kanssa hoidon parantamiseksi. Tervetuloa herra Soininvaara tutustumaan koulutusta vaativaan ammattiimme, ja katsomaan miten siinä pärjäätte!
Lisäykseksi vielä edelliseen: Toki osaatte varmaan myös elvyttää tai jättää elvyttämättä, mikäli vanhuksella on DNR-päätös…
Jos se on kerran tuosta, kiinni niin miksei niitä vanhuksia ole aikaisemmin hoidettu? Eikö sitä verotusoikeutta ole aikaisemmin ollut?
Keskustelu alkaa enemmän ja enemmän muistuttaa sitä, että ‘hitot niistä vanhuksista, nehän aina muutenkin valittaa kaikesta — parasta hoitaa vaan pisteet kotiin’.
Guzenina-Richardson lähtee siitä, että demarit ovat viime aikoina saaneet lisää kannatusta sillä, että ovat pitäneet vaatimuksistaan kiinni, ovatpa ne järkeviä tai eivät.
Risikko taas lähtee vanhasta, hyvästä maolaisesta periaatteesta, että ‘meidän on vastustettava sitä, mitä vihollinen kannattaa ja kannatettava sitä, mitä vihollinen vastustaa’.
Yhden numeron periaate 0,7 on poliitikon kannalta helppo, ei tarvitse selitellä, mutta käytännössä problemaattinen: lasketaanko mukaan siivoojat ja talkkarit (joita nykysysteemissä ei ole) jne.
Painopisteen siirtyminen laitoshoitoon on taas täysin hanurista: helpoiten yhden numeron tavoitteeseen päästään pudottamalla laitoksen paikkamäärää (näin meillä tehtiin) eli hitot niistä vanhuksista, osa pihalle niin kaikki on OK.
Älä nyt viitsi.
Tämä argumentti kuin vanha hyvä natsikortti: kun hyvinvointipalveluista keskustellaan, jossain vaiheessa joku vetäisee “te ette välitä kenestäkään kuin itsestänne”-kortin pöytään.
Se on kyllä se aika perinteinen tapa puolustaa ilmaisia hyvinvointipalveluita mutta ei vie keskustelua eteenpäin.
Tässä pitäisi selventää mitoitusta, sillä tällä hetkellä seuraavankaltaiset suhteet eivät vaikuta hyviltä.
7 hoitajaa : 10 vanhusta
7 opettajaa : 200 oppilasta
Tuskin.
Tämä harha tulee siitä, että useimmat matkalaskujärjestelmät ovat lisänneet matkalaskun tekijän työtaakkaa. Ne voivat silti olla kokonaistehokkaita.
Tässä vanha tapa:
— matkustaja tekee matkalaskun vähän sinnepäin (viilaa vähän päivärahojen kellonaikojakin siinä samalla, ymv.)
— matkalasku menee jonkinlaisena sihteerille, joka yrittää viilata siitä hovikelpoisen ja karhuaa puuttuvia kuitteja plus selityksiä
— hovikelpoisehko matkalasku menee kuitteineen esimiehen hyväksyttäväksi
— esimies kuittaa matkalaskun ja toimittaa sen kuitteineen talousosastolle
— talousosasto huomaa laskussa puutteen ja palauttaa sen kuitteineen tekijälle
— tekijä korjaa ja palauttaa samaisen vihreän muovitaskullisen tavaraa talousosastolle
— talousosasto maksaa laskun ja arkistoi sen kuitteineen
Tekijän kannalta prosessi on helppo, koska laskun voi sutia vähän jotenkin. Paperia liikkuu paljon, ja se tekee monta kierrosta.
Nykytapa matkalaskujärjestelmän kanssa:
- matkalaskun tekijä syöttää pedantisti kaikki kellonajat, ym. tiedot järjestelmään, skannaa kuitit ja liittää ne mukaan
— järjestelmä laskee päivärahat sääntöjen mukaan ja osaa huomioida aikaerot, kesäajat, eri osavaltioiden päivärahat, lounasvähennykset, jne.
— esimies saa laskun ruudulleen ja muutamalla klikkauksella pistää sen eteenpäin
— talousosasto saa laskun ruudulleen, huomaa puutteen ja palauttaa laskun muutamalla klikkauksella
— tekijä täydentää hakemustaan ja klikkaa sen takaisin talousosastolle
— talousosasto klikkaa laskun hyväksytyksi
The End.
Muutama lisäbonus tulee siitä, että se vihreä muovitasku ei jää esimiehen pöydälle makaamaan, koska järjestelmä piinaa esimiestä sähköpostimuistutuksilla, kunnes homma on hoidettu.
Jos sitten on tarve penkoa vanhoja matkalaskuja, esimies tai talousosasto saavat ne hyvin helposti näkösälle. Tämä helpottaa kuluseurantaa huomattavan paljon. Lisäksi järjestelmä itsessään ehkäisee pieniä filunkeja.
Uudessa tavassa siis kaikki muut pääsevät huomattavasti pienemmällä työmäärällä ja arkistointi muuttuu sähköiseksi. Lisäksi seuranta paranee. Kokonaistyömäärä vähenee ja toiminta tehostuu. Tekijänkin kannalta homma muuttuu lopulta rutiinin myötä helpommaksi, koska matkalaskua on helppo tehdä jo reissun päältä.
En toki väitä, että kaikki matkalaskujärjestelmät olisivat hyviä, mutta puolihuonotkin säästävät kokonaisuudessaan aikaa ja kustannuksia. Jossain pisteessä organisaatiota isoissa taloissa tulee se kohta, jossa pääjohtaja ei tee matkalaskuaan. Pienemmissä taloissa ei niin kalliita pomoja ole, etteikö matkalaskua kannattaisi tehokkuussyistä teettää matkustajalla.
Samaa muuten käy matkan toisessa päässä. Aikaisemmin matkasta tehtiin jonkinlainen suunnitelma, ja sihteeri varasi matkan matkatoimiston kanssa. Nyt matkustavainen saa usein varata matkansa hotelleita myöten ihan itse joko suoraan tai matkatoimistojärjestelmän kautta. Mutta ovatpa nuo matkat nykyään paljon halvempiakin kuin takavuosikymmeninä.
Heikki:
Vertailusi ei oikein toimi. Vanhusten laitoshoidossa tuo hoitajamäärä (nykyään kai keskimäärin 5 hoitajaa 10 vanhusta kohti) tekee töitä 24x7 (öisin esimerkiksi 1 hoitaja 20 vanhusta kohti). Muutenkin tällainen vastakkainasettelu ei ole hedelmällistä.
Sinänsä koko demareiden MGR:n lanseeraama jäykkä 0,7‑mitoitus kaikkialle on aivan järjetön ja kyse on pelkästä vaalipopulismista. Lisäksi sen aiheuttamia kustannuksia on rajusti aliarvioitu (julkisuudessa ollut kai luku 34 miljoonaa). Todellinen lisäkustannus lienee n. 10-kertainen.
“talousosasto huomaa laskussa puutteen ja palauttaa sen kuitteineen tekijälle”
Jouduin 80-luvun lopulla psitämään vauhtia HR toimintojen saneeraukseen jasilloin päädytiin sähköiseen työaikailmoitukseen/matkalaskuun
Tuo talousosaston tarkastus jätettiin pois turhana, järjestelmät kykenevät tarkistamaan pois muodolliset virheet
Asiallinen tarkastus ja hyväksyminen on esimiehen tehtävä ja vastuulla.
Virheitä toki sattuu,mutta on halvempaa jättää ne korjaamatta kuin kyylätä moninkertaisella tarkastuksella pieniä laskuja
Mutta jos meillä on riittävät resurssit ja osaaminen hoidon tason valvontaan, niin mihin tarvitaan normitettuja vähimmäismitoituksia?
Laadukkaat ikäihmisten palvelut vaativat rahaa. Hoidon piirissä olevan omaisena haluan, että hoito on mahdollisimman laadukasta. Veronmaksajana haluan, että kukkarostani olevat rahat käytetään mahdollisimman hyvin. Mekaaninen henkilöstömitoitus ei aja kumpaakaan tavoitetta.
Sen sijaan kunnollinen laatutavoite, sen seuranta ja riittävät insentiivit ajaisivat kumpaakin asiaa.
Kovin huolestunut olen siitäkin, että ministeri mollaa THL:n asiantuntijaa julkisesti — asiantuntija kuitenkin sattuu olemaan alan pitkäaikainen ammattilainen päinvastoin kuin ministeri.
Ainoa (sic!!) tapa saada niin vanhustenhuolto kuin terveydenhuollon muutkin vähemmän atraktiiviset alat toimimaan, on (tai täällä slovakiassa lähinnä *olisi*) nostaa palkkatasoa reilusti. Myös jokin hoitotuloksiin ja työn laatuun sidottu porkkana olisi tärkeä, mutta se onkin mittausongelmien kannalta aivan eri keskustelu.
On totta että joissakin paikoissa ongelmana todella on hoitohenkilökunnan liian vähäinen määrä, mutta julkista terveydenhuoltoa sisältäpäin näkevänä voin kertoa että ongelma ei usein todellakaan ole määrä vaan laatu! Hyvä, motivoitunut, ammattitaitoinen hoitaja tekee kymmenen huonon, kyynisen ja lähinnä kahvihuoneessa viihtyvän työt. Pistäkää hyvät politiikot henkilömitoitukseen kaavaillut rahat olemassa olevien vakanssien palkkojen nostoon. Lupaan että johan alkaa vanhustenhoito kiinnostamaan, ja näin saataisiin alalle kilpailua ja sitä kautta laatua.
Mitä sen erään maireasti puhuvan demaripopulistin ehdotukseen 0,7 per whateve tulee — voiko typerämpää avausta olla? Jos siis ajatellaan siltä kannalta että haetaan ratkaisua vanhustenhoidon laadun surkeaan tilaan (eikä siihen että MGR äänimäärä pysyy). Maksaa, mutta ei taatusti ratkaise ongelmia. Laadun kannalta vaikutus on negatiivinen tai parhaassa tapauksessa nolla.
Omassa urputuksessani ei ollut kyse pelkästään siitä, että haluaisin sihteerin hoitavan paperityöni. Ongelmana on myös se, että näillä laskutusmalleilla pitäisi kaikelle tehdylle työlle periaatteessa löytyä maksaja joka on joku muu kuin se oma yksikkö.
Tämä nyt on karkea yleistys, mutta se on silti todellisuutta. Aiemmin sana “hallinto” tarkoitti “hallinnointia” eli siis asioiden hoitamista niin, että ne sujuivat. Sitten hoksattiin, että se on oikeastaan palvelu, josta pitää maksaa. Sitten se muuttui niin, että koska “hallinto” on yksikkö joka tuottaa maksullisia palveluita sen tuottavuus saadaan mahdollisimman hyväksi niin, että se tekee mahdollisimman vähän ja laskuttaa mahdollisimman paljon, ihan niinkuin voittoa tavoitteleva yritys.
Tämä tarkoittaa sitä, että yksiköt pyrkivät vähentämään omia työtehtäviään ja säilyttämään silti mahdollisuuden laskuttaa niistä. Suunnittelija suunnittelee miten työ siirtyy oman yksikön työntekijältä toisen yksikön työntekijälle, ja sitten kun tämä työ on siirtynyt, laskutetaan siitä silti, tällä kertaa “suunnittelutyöstä”.
Mikä pahinta, “hallinto” ei enää tämän kaiken jälkeen merkitse “hallinnointia” vaan “hallitsemista”. Hallitsija pikemminkin *verottaa*.
Viherinssi, ensinnäkin koska tositteet ovat useimmiten paperia, niin niitä kuoria siirretään edelleen sen lisäksi että käytetään sähköistä järjestelmää. Toinen juttu on se että nämä järjestelmät ovat kaikki aivan käsittämättömän huonosti suunniteltuja, minulla on tästä semmoinen salaliittoteoria että tämä jollain kieroutuneella tavalla voi olla yrityksen edun mukaista, koska ihan pieniä kuitteja ei kertakaikkiaan jaksa laskuttaa.
Kolmanneksi, ja tässä tullaan nyt asian ytimeen yleisemmin: Järjestelmät esimerkiksi pyytävät tietoja kuten kulun arvonlisäverolaji, tyypillisesti jotain yhdensän vaihtoehtoa, joita yksinkertaisesti kukaan joka ei harrasta taloushallintoa ei tiedä. Voi asian tietenkin opiskella.
On aivan palikkatason käytettävyyssääntöjä että ihmisiltä ei kysytä kysymyksiä joihin he tuskin osaavat vastata oikein, ja tätä ei noudateta juuri koskaan. Törmään esimerkiksi omalla alallani ihmisiin, joidenka mielestä on täysin luontevaa kysyä vaikkapa osastopäälliköltä kuinka monta gigatavua lisää kuukaudessa hänen osastona tarvitsee levytilaa, ikään kuin tuollaiseen kysymyseen saisi mitään järkevää vastausta. Mutta sitä kysytään siksi, että voidaan sanoa että sitähän asiakas pyysi.
Tämä on sitä mistä Tiedemies minusta aiheesta valittaa, sähköistä asiointia ja muuta itsepalvelua joka tuottaa käänteisiä erikoistumishyötyjä. Erikoistuminen on sitä että ottaa selvää miten joku asia tehdään ja tekee siitä uudestaan ja uudestaan, sitten se sujuu nopeasti ja pienellä vaivalla. Kyse ei ole siitä että se kyseinen asia olisi jotenkin kauhean vaikeaa, kyllä sen voi joku muukin opetella tekemään oman työn ohessa, mutta hänellä menee siinä moninkertainen määrä aikaa.
Ja tämä ei näy mittareissa, koska se mitä mitataan on sen erikoistuneen tuottavuus, jos hän säästää puoli tuntia omaa aikaansa työllistämällä asiakastaan viisi tuntia niin se on tehokkuusparannus mittaristossa. Mä väitän ihan vakavissaan että nimenomaan tämä ilmiö on yleisen huonon tuottavuuskehityksen taustalla ja selittää myös sen minkä tietotekniikan käyttöönotto usein laskee tuottavuutta.
Tässäkin asiassa, elämme huonojen mittareiden diktatuurissa.
Niin että jatketaan vaan juupas-eipäs ‑linjalla, niin kaikki hoituu…
Ja puolueet ovat tietenkin vain ja ainoastaan kansan asialla, kuntavaalit eivät vaikuta…
Tässä siis ratkaisu vahustenhuollon ongelmaan!!!
Ei siirretä. Matkalaskun tekijä skannaa tositteet järjestelmään ja säilyttää ne itse, kunnes matkalasku on hyväksytty ja maksettu. Sen jälkeen kuuluu silppurin surahdus. Skannaus menee skannerilla tai vaikka kännykkäkameralla, kunhan tekstistä saa selvän. Menettely on nykyään sekä tilintarkastajien että verottajan hyväksymä.
Se, että löytyy (ja varsinkin löytyi) aivan sikamaisen vaikeita järjestelmä, ei tarkoita sitä, etteikö nykyään olisi yrityksissä käytössä myös ihan toimivia (vaikkakin rumia) järjestelmiä. Olen pariin tutustunut, yhteen vähän syvällisemminkin sekä matka- ja kululaskujen tekijänä että hyväksyjänä. Yksittäisen kuitin laittamiseen menee sen skannauksen ja muutaman klikkauksen verran aikaa, kilometrikorvauksiin ja päivärahoihin vähän vähemmän. Laskun tuottajan kannalta aikaa menee hommasta riippuen vähän vähemmän tai vähän enemmän kuin ennen, kaikkien muiden kannalta paljon vähemmän.
Tässä voisi käyttää vertauksena nettipankkijärjestelmän ja pankkitoimihenkilön eroa.
Seurasin tätä argumentointia yhdessä organisaatiossa. Puolen päivän koulutus uuteen järjestelmään ja pieni kertaus laskujen lukemisesta auttoi. Eikä se mitään, jos joku kuitti menee väärältä tililtä tai väärällä alv-kannalla. Sitä varten taloushallinto vielä katsoo ne läpi. Hyvä järjestelmä tarjoaa vielä oivan palautekanavankin laskun tekijälle, joka saa sitä kautta evästystä aiheeseen.
Taloushallinnon kannalta olennaisinta on se, että kuitit ja selitykset ovat tallella.
Työelämässä näkee paljonkin esimerkkejä käänteisestä erikoistumisesta, jossa tulee nenille. Aivan erityisen paljon sitä näkee yliopistomaailmassa. Mutta nimenomaan matkalasku on tästä huono esimerkki, koska nykyiset järjestelmät hyvin käyttöönotettuina säästävät merkittävästi aikaa ja työpanosta.
Toki tietysti niin, että yksilökohtaisesti eroja on. Harvakseltaan matkalaskua tekevän tai hitaammin oppivan kohdalla nettohyöty voi olla miinuksella. Usein tekevän kohdalla nettohyöty on kuitenkin selvästi plussalla, ja se riittää kokonaishyödyn nostamiseen plussalle.
Häviäjänä on se harvemmin hommaa tekevä työntekijä, jota harmittaa tapella järjestelmän kanssa, kun ei oikein enää muistakaan, miten hommat piti tehdä.
Onko tuosta jälkimmäisestä jotain kovaa dataa? Se on totta, että uudet versiot eivät nykyään yleensä nostakaan tuottavuutta. Word tekee sen minkä se teki jo 15 vuotta sitten. Tuottavuus ei uudesta versiosta nouse, ja suurin ilo tietotekniikan käyttöönotosta on jo saatu. Lisäksi erityisesti toiminnanohjausjärjestelmien vaikutus tuottavuuteen on vaikeasti mitattavissa, koska niiden avulla tehdään asioita, joita ei aikaisemmin olisi saatu lainkaan tehtyä.
Yrityksillähän on aina se vaihtoehto, että ei oteta jotain uutta järjestelmää käyttöön. Aika harva ottaa uusia järjestelmiä pelkästään tietojärjestelmäprojektien hauskuuden vuoksi. Paremmin menestyvät yritykset tarkastelevat yleensä tilannetta kovinkin tarkasti ennen minkään muutoksen tekemistä.
Ja tämäkään ei sitten koske julkista puolta, jossa tulosvastuu on vähän toinen asia…
Miten tämä matkalaskujuttu liittyy vanhuspalvelulakiin?
Homma hoituu, kun henkilöstö tekee matkalaskuja — vaikka ei matkustakaan? Vai vanhuksetko?
Tällaistako on tulosvastuu blogikirjoittelussa?
On se kumma, kun yhtäkkiä ollaan aivan äimänä mitoituksesta. Jo vuonna 2008 stm:n suosituksessa on katsottu,että ympärivuorokautista hoivaa tarjoavassa vanhusten hoitopaikassa hoitohenkilökunnan mitoitus olisi minimissään oltava 0,5–0,6 sekä jos on käytösoireisia tai lääketieteellistä hoitoa vaativia henkilöitä mitoitus olisi oltava ylärajalla. Hyvän hoidon mitoituksena pidettiin 0,7–0,8. Tästä on olemassa tarkat ohjeet, keitä mitoitukseen lasketaan. Kukaan ei ole pitänyt tätä kummallisena, vaan tähän on vedottu, kun on tehty aviin valituksia.
Mitä on laitoshoito? Ei sitä enää paljon ole, kun kunnat ovat muuttaneet laitoksia tehostetun palveluasumisen yksiköiksi, usein vain nimeä muuttamalla, jolloin Kelan asumistuet ja muut hoitotuet saadaa, asiakkaat maksavat itse lääkkeensä, joihin saaavat Kelan korvaukset. Näitä yksiköitä on sen verran vähän kasvavaan tarpeeseen nähden, että vanhukset eivät taatusti ole “itsekseen pärjääviä”, muuten heidät hoidettaisiin kotihoidon turvin. Suurin osa asukkaista on dementoituneita, joilla käytöshäiriöitä on suurella osalla jossain sairastamisen vaiheessa. Niin että minimimitoitus kyllä olisi oltava, mutta mikä se olisi. Ehkä 0,6 olisi riittävä, jos sitouduttaisiin pitämään se mitoitus myös sairastumisten ja muiden poissaolojen yhteydessä.
viherinssi:
Luin joitakin vuosia sitten Landauerin oikein hyvän kirjan tietojärjestelmien surkeasta tuottavuudesta, mutta se on jo vähän vanhaa dataa, vaikka kirja oli kyllä täynnä akateemisia viittauksia tutkimuksiin.
Olisin itse taipuvainen MuTulla komppaamaan Tiedemiestä ja tpyyluomaa, ja syyttämässä huonoja mittareita ynnä formalisoitunutta/putkittunutta takaisinkytkentää organisaatiojohdon ja työntekijätason välillä. IEEE Spectrum ‑lehdessä kerrottiin että Bill Hewlett’in ja Dave Packardin tapana oli “Management by walking around”. Nykyään on toisin, johto tuntuu seuraavan vain lukuja joita joku SAP heille sylkee, ja jos SAPin lävitse ei ole ikkunaa josta näkyisi asiantuntijan haaskaamat 5 tuntia, niin se matkasihteeriltä säästyvä 0.5 tuntia on maailman ainoa todellisuus.
Tietojärjestelmien itsepalvelukäytössä iso riesa ovat kerrannaisvaikutukset. Huonosti toimivan järjestelmän käyttö on jatkuvaa ongelmanratkaisemista (mistä saan uuden salasanan joka toinen kuukausi vaihtuvan, vähintään kaksi pinyin-merkkiä sisältävän, unohtuneen matkalaskusalasanan tilalle; Intranet jossa salasanan myöntäjähenkilön puhelinnumero kerrottaisiin ei enää tuekaan käyttämääni selainversiota; mistä löytyy verkkoresurssi jonne IT-tuki on tässä kuussa ohjannut kuittiskannerin outputin, kun se viime kuussa vielä tuli sähköpostiin) .
Jos päätyönä on hankalien ongelmien ratkominen, puolet päivän henkisistä ongelmanratkontakapasiteetista saattaa kulua jo erinäisten “helppojen” tietojärjestelmien parissa. IT-johdon asenne on usein sama kuin pakkoruotsin kannattajilla: yhden lisäjärjestelmän ja ‑käyttölogiikan opiskelu ei ole mistään pois.
Asiallinen kommentti (matkalaskuhöpötysten keskellä) — ja osoitus siitä, että poliitikoilla ei ole kiinnostusta itse asiaa eli vanhusten hoitoa kohtaan, vaan kyse on irtopisteiden keruusta.
Kaksi ministeriä kiistelee — eikä kumpikaan näyttäisi tietävän asiasta mitään — ei liene totta, joten: irtopisteet mielessä.
Tunnen hoitoalan ammattilaisen Keski-Suomesta, joka kertoi että heillä, kunnallisessa vanhusten asumisyksikössä (tai mitä ne vanhainkodit nyt nykyään ovatkaan nimeltään) on asetettu tulostavoitteeksi lyhyt asumisaika. Eli mitä nopeammin mummut ja papat kuolevat laitoksessa, sitä paremmin on työ tehty. Onko Helsingissäkin (jonne kunnallisveroni tilitetään) sama kaiku askelten?
Olin taannoin töissä ex-pattina Kiinassa Nokian hommissa. Matkalaskuhomma oli Kiinan lakien ja Nokian määräysten vuoksi niin hankala, että siihen käyttämäni ajan kustannuksilla olisi palkannut puolipäiväisen kiinalaisen sihteerin. Meitä ex-patteja oli monia, mutta niin vaan emme saaneet sihteeriä vaan liimailimme kuitteja yms ahkerasti. Yksi kuitti per A4 jne.
että osataan sitä hölmöillä ihan urakalla yksiktyisessä huippuyrityksessäkin.
Jos bloginpitäjän pitkämielisyys säikeenvastaista aihetta kohtaan riittää…
Aikaisempi kommenttini:
Kirja oli
tämä
, “The trouble with computers”, kustantaja MIT University Press. Oma IT-tuen kanssa asiointini sitten em. kommenttini vihjaa että kirjan pätevyys ei ole jäänyt 90-luvulle. Suomennanpa johdantokappaleesta:Menin tavarataloon ostamaan halpaa kelloa. Mies jonossa edessäni sanoi “Pidän tästä kellosta”.
Myyjä: “En löydä sen varastonumeroa. En pysty lyömään sitä koneelle.”
Myyjä menee takahuoneeseen, kuulen hänen kysyvän ensin yhdeltä kollegalta, sitten toiselta. Pian kuulutetaan myymälävastaavaa kaiuttimesta. Lopylta myyjä palaa ja pahoittelee: “Sitä ei löydy luettelosta, enkä saa kiinni myymälävastaavaa.”
Asiakas: Minullahan on kello kädessäni. Enkö voisi vain maksaa sitä?
Myyjä: Olen tosi pahoillani, en voi myydä sitä ilman varastokoodia. Ettekö haluaisi tätä toista kelloa? Siihen minulla on koodi.
Asiakas: Pidän enemmän tästä kellosta.
Myyjä:: No, odotetaan myymälävastaavaa. Hitsit, olen todella pahoillani.
Asiakas: Minulla ei ole paljoa aikaa. Enkö voisi vain jättää rahoja?
Myyjä: Pyydän anteeksi tätä sotkua. Myymälävastaava varmaan tulee ihan pian.
Viitisen minuuttia seisoskelua ja anteeksipyytelyä ja siten myymälävastaava saapuu. Hän sanoo: “Etsitkö numeroa laatikosta?”.
Myyjä: Kyllä, mutta en löytänyt sitä. Kysyin toisiltakin. Hekään eivät tienneet.
Vastaava: Minäpä vilkaisen.
Vastaava menee takahuoneeseen. Viiden minuutin päästä kaiutin kuuluttaa “Minäkään en löydä numeroa. Ei asiakas haluaisi toista kelloa?”
Asiakas:En kiitos.
…
Lopulta tuli minun vuoroni. Minulla oli ollut hyvää aikaa tehdä valintani ja pari varavalintaa. Ei ongelmaa, heti ensimmäiseksi valitsemaani kelloon löytyi varastokoodi. Ojensin luottokorttini. Hän työnsi sen kassapäätteeseen, joka kieltäytyi reagoimasta. Hän yritti uudelleen ja pyyhkäisi kortilla nopeammin. Sitten uudelleen hitaammin. Kerran todella nopeasti. Ei toimi. Neljä lisäyritystä. Sitten myyjä huikkasi vastapäiselle kassalle “Mitä pitää tehdä kun kone ei hyväksy korttia?”
Vastaus: “Syötä numeronäppäimillä.”
Myyjä: “Yritin jo.” Säntillisesti hän yrittää uudelleen. Yksi, kaksi, kolme kertaa. Sitten hän huutaa toiselle kassalle “Laitetaanko tähän myös kolme ensimmäistä numeroa?”
“Joo.”
“Kuusi kolme kahdeksan?”
“Ei, sillä kassalla neljä seitsemän kaksi.”
“Ahaa, kiitos.”
Loput kaupanteosta sujui juohevasti.
Ilmiömaailmaa näkyy kuvatun termillä
tuottavuusparadoksi
.