Työttömyys: yhteiskunnan vai yksilön ominaisuus

Haas­tat­telu­ni Voimale­hdessä  näyt­tää herät­täneen keskustelua myös tääl­lä blogilla. Eri­tyis­es­ti on hätkähdet­ty sitä, että siteerasin Ilk­ka Taipalet­ta, jon­ka mukaan pitkäaikaistyöt­tömien joukos­sa on paljon mie­len­ter­vey­deltään haavoit­tuvia tai vähälah­jaisia ihmisiä.  Haas­tat­telus­sakin korostin, ettei väit­teestä, paloau­tot ovat punaisia seu­raa, että punaiset autot oli­si­vat paloau­to­ja. Silti tämä on tulkit­tu niin, että sanoin kaikkien työt­tömien ole­van vähälahjaisia.

Huo­mautet­takoon muuten, että jos heikko­lah­jaisu­u­den rahana pide­tään alle 80 pis­teen älykkyysosamäärää, näitä on koko väestöstä noin yhdek­sän pros­ent­tia, eli siis enem­män kuin työt­tömiä. Kaik­ki paloau­totkaan eivät siis ole punaisia.

Onko työt­tömyys yhteiskun­nan vain yksilön omi­naisu­us? Kun ver­taa eri ajanko­htia, työt­tömien määrä on eri ajanko­hti­na vai­hdel­lut rajusti. Kos­ka ihmiset eivät ole muut­tuneet noin nopeasti, työt­tömien määrä on yhteiskun­nalli­nen ilmiö ja johtuu olosuhteista.

Jos kiin­nitämme ajanko­hdan ja yhteiskun­nal­lisen tilanteen — ja siis myös työt­tömien määrän — seu­raa­va kysymys on, ketkä valikoitu­vat työt­tömäk­si. Poli­it­tis­es­ti kor­rek­tia on sanoa, että työt­tömäk­si valikoi­tu­mi­nen on huonoa tuuria ja kuka tahansa voi joutua yhtä toden­näköis­es­ti työt­tömäk­si, mut­ta ei kai siihen kukaan usko. Talous­poli­ti­ikan ollessa annet­tu, työt­tömäk­si valikoi­tu­mi­nen on henkilöko­htainen omi­naisu­us. Tai tarkem­min: siinä on mukana myös sat­tumaa, mut­ta toden­näköisyys joutua työt­tömäk­si on henkilöko­htainen ominaisuus.

Köy­hyyt­tä ja työt­tömyyt­tä pitäisikin tutkia epi­demi­olo­gian tutkimus­menetelmil­lä, samoil­la, joil­la tutk­i­taan toden­näköisyyt­tä sairastua.

Alle 80 pis­teen älykkyysosamäärä ei ole este työn­te­olle. Heinäpel­lol­la pär­jäsi aikanaan parem­min kuin hin­telä lukutouk­ka. Edelleen on paljon työte­htäviä, jois­sa pär­jää kehi­tys­vam­mainenkin — tai pär­jäisi, elleivät taas yhteiskun­nan sään­nöt estäisi hei­dän työntekoaan.

Minä kyl­lä uskon, että useim­mis­sa ihmi­sis­sä on piilewviä kykyjä. Oli­han niitä 1980-luvul­lakin, jol­loin Helsingis­sä ei ollut kuin muu­ta­ma sata pitkäaikaistyötön­tä. Edelleen uskon, että pitkä työt­tömyys ja yhteiskun­nan ulkop­uolelle jou­tu­mi­nen piilot­ta­vat nämä kyvyt ja vas­taavasti työl­listymi­nen kaivaa niitä esille. Näi­den pakkoak­tivoin­ti­toimien tehos­ta en ole yhtä var­ma: jos ne tehoa­vat, aika hyvin tämä teho on onnis­tut­tu tutk­i­joil­ta piilottamaan.

Talous­poli­ti­ik­ka, joka johtaa työvoima­pu­laan, paran­taa työl­lisyyt­tä ja ehkäisee syr­jäy­tymistä ja jos­sain määrin jopa paran­taa jo syr­jäy­tyneitä. Mut­ta kyl­lä siihen voi vaikut­taa monel­la muul­lakin tavalla.

 Rak­en­teel­lista työt­tömyyt­tä edis­tävät kaik­ki sel­l­aiset toimet, jot­ka lisäävät työ­nan­ta­jan taloudel­lista riskiä ter­vey­deltään tai muil­ta omi­naisuuk­sil­taan vähän huono­laa­tuis­es­ta työvoimas­ta. Ote­taan esimerkkejä:

Työan­ta­jan vas­tuu työkyvyt­tömyy­seläkkeistä. Eräs pääkaupunkiseudul­la toimi­va yri­tys suun­nit­teli palkkaa­vansa kehi­tys­vam­maisia varas­totöi­hin, mut­ta tämä han­ke kaa­tui työkyvyt­tömyy­seläkkei­den pelkoon. Mak­saa yri­tyk­selle aivan tolkut­tomasti, jos 30-vuo­tias joutuu työkyvyt­tömyy­seläk­keelle. Samas­ta syys­tä on yri­tyk­seltä edesvas­tu­u­ton­ta palkata yli 50-vuo­tias, kos­ka on liian toden­näköistä, ettei hän jak­sa työelämässä 63-vuo­ti­aak­si. Toden­näköistä se on 30-vuo­ti­aankin kohdal­la, mutt5a ennen eläköi­tymistään tämä ehtii sen­tään pitkään töissä.

Työ­nan­ta­jan vas­tuu sairausa­jan ja äitiys­lo­man palka­s­ta. Älä palkkaa ketään, jon­ka ter­veys näyt­tää vähän huter­al­ta äläkä ketään, jon­ka sukupuoli ja ikä viit­taa­vat raskau­den mahdollisuuteen.

Työ­nan­ta­jan vas­tuu sairausa­jan palka­s­ta, kun 300 sairaus­päivää on men­nyt umpeen. Jos työtek­i­jä sairas­tuu samaan tau­ti­in uud­estaan, hänel­lä on oikeus palkkaan sairaquden ajal­ta, mut­ta työ­nan­ta­ja ei saa siitä mitään kor­vauk­sia Kelalta.

Esimerkke­jä löy­tyy lisää vaik­ka kuin­ka paljon. Täl­laisia sään­töjä pitäisi ruka­ta siihen suun­taan, että vas­tuu jakau­tu­isi työ­nan­ta­jien kesken tasaisem­min sen sijaan, että ris­ki on sil­lä altru­is­tisel­la työ­nan­ta­jal­la, joka palkkaa riski­työn­tek­i­jän. Nykyiset sään­nöt johta­vat syr­jin­tään työhönotossa.

Sit­ten sen han­kalin ongel­ma. Mitä tehdään, jos työkyky on vain 60 pros­ent­ti­nen (las­ket­tuna työ­nan­ta­jalle työ­panok­ses­ta tule­vana hyö­tynä) Kuka mak­saa puut­tuvan 40 %? Meil­lä on kyl­lä eri­laisia osatyökyvyt­tömyy­seläkkeitä ja mui­ta vas­taavia, jot­ka mak­saisi­vat tuon puut­tuvan 40 %, mut­ta kun­ta-alaa luku­un otta­mat­ta työe­htosopimuk­sis­sa kuitenkin edel­lytetään, että palk­ka mak­se­taan sat­apros­ent­tisen työ­suorituk­sen pohjalta. 

Perus­tu­lo olisi myös automaat­ti­nen sub­ven­tio huono­tuot­toiselle työlle ja paran­taisi siten työllisyysastetta.

Näil­l­lä pelisään­nöil­lä työhön pää­sevät vain ne, joiden työkykyn­sä, ter­veyten­sä, ulkonäkön­sä, luon­teen­sa ja raskaus­riskit­tömyyten­sä suh­teen ovat sataprosenttisia.