Apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen valitti Helsingin strategiaseminaarissa, ettei kaupunki pysty sopimaan HUS:n kanssa siitä, kuinka paljon rahaa helsinkiläisten potilaiden hoitamiseen käytetään. Ei pystykään. Nykyiset pelisäännöt eivät ole järkeviä.
Kuinka paljon hyvnsä ei voi eikä kannata hoitaa. Voisimme käyttää vaikka koko kansantulomme sairaanhoitoon, jos kaikki se tehtäisiin, mikä jollekin juolahtaa mieleen. Esimerkiksi niiden laihdutusleikkausten tekeminen, joista taannoinpuhuttiin diabeteksen kohdalla, on vähän makuasia. Kun kaupunki maksaa, kaupungin pitäisi voida päättää päälinjoista.
Näin ei voida menetellä, koska valtiovalta tuli päättäneeksi, etteivät sairaalat saa pitää kuntakohtaisia jonoja. Jos Helsinki haluaisi suhtautua pidättyvästi laihdutusleikkauksiin ja Kauniainen haluaisi hoidattaa kaikki leikkausta haluavat, mitä voi HUS tehdä, kun sen ontoisaalta hoidettava potilaita samalla tavalla kotikunnasta riippumatta.
Kunnat suitsivat HUS:n menoja nyt päättämällä sen budjetin kautta menojen kokonaissummasta. STM:n kanta kuntakohtaisiin jonoihin merkitsee, ettei köynän kunnan potilaita saa syrjiä, mutta se merkitsee myös, ettei yhdeessäkjään kunnassa voida päättää, että vaikkapa lonkat leikataan nopeasti, etteivät vanhuksen joutuisi laitoshoitoon ennenaikaisesti.
Jollakin tasolla tästä on päätettävä. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että siitä päätetään kunnan tasolla, koska meillä ei ole toimivaa ja demokraattista hallintoa sairaanhoitopiirin tasolla. Koska on äärimmäisen tärkeä kysymys, kuinka paljon terveydenhuoltoon panostetaan, päätöksen tulisi tapahtua sellaisessa elimessä, johon äänestäät voivat vaikuttaa. Siis kunnan tasolla.
Kuntakohtaiuset jonot olisi hyväksyttävä ei-kiireellisessä hoidossa. Hengenvaarassa olevat hoidetaan aina, mutta ne laihdutusleikkaukset ovat makuasia.
Kirjoitan tätä siis Helsingin kaupunginvaltuuston strategiaseminaarissa. Koska täällä ovat kaikki, myöskään kaupunkisuunnittelulautakunsta ei kokoonnu, eikä siitä siis tule jokaviikkoista raporttia.