Apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen valitti Helsingin strategiaseminaarissa, ettei kaupunki pysty sopimaan HUS:n kanssa siitä, kuinka paljon rahaa helsinkiläisten potilaiden hoitamiseen käytetään. Ei pystykään. Nykyiset pelisäännöt eivät ole järkeviä.
Kuinka paljon hyvnsä ei voi eikä kannata hoitaa. Voisimme käyttää vaikka koko kansantulomme sairaanhoitoon, jos kaikki se tehtäisiin, mikä jollekin juolahtaa mieleen. Esimerkiksi niiden laihdutusleikkausten tekeminen, joista taannoinpuhuttiin diabeteksen kohdalla, on vähän makuasia. Kun kaupunki maksaa, kaupungin pitäisi voida päättää päälinjoista.
Näin ei voida menetellä, koska valtiovalta tuli päättäneeksi, etteivät sairaalat saa pitää kuntakohtaisia jonoja. Jos Helsinki haluaisi suhtautua pidättyvästi laihdutusleikkauksiin ja Kauniainen haluaisi hoidattaa kaikki leikkausta haluavat, mitä voi HUS tehdä, kun sen ontoisaalta hoidettava potilaita samalla tavalla kotikunnasta riippumatta.
Kunnat suitsivat HUS:n menoja nyt päättämällä sen budjetin kautta menojen kokonaissummasta. STM:n kanta kuntakohtaisiin jonoihin merkitsee, ettei köynän kunnan potilaita saa syrjiä, mutta se merkitsee myös, ettei yhdeessäkjään kunnassa voida päättää, että vaikkapa lonkat leikataan nopeasti, etteivät vanhuksen joutuisi laitoshoitoon ennenaikaisesti.
Jollakin tasolla tästä on päätettävä. Jotenkin tuntuisi järkevältä, että siitä päätetään kunnan tasolla, koska meillä ei ole toimivaa ja demokraattista hallintoa sairaanhoitopiirin tasolla. Koska on äärimmäisen tärkeä kysymys, kuinka paljon terveydenhuoltoon panostetaan, päätöksen tulisi tapahtua sellaisessa elimessä, johon äänestäät voivat vaikuttaa. Siis kunnan tasolla.
Kuntakohtaiuset jonot olisi hyväksyttävä ei-kiireellisessä hoidossa. Hengenvaarassa olevat hoidetaan aina, mutta ne laihdutusleikkaukset ovat makuasia.
Kirjoitan tätä siis Helsingin kaupunginvaltuuston strategiaseminaarissa. Koska täällä ovat kaikki, myöskään kaupunkisuunnittelulautakunsta ei kokoonnu, eikä siitä siis tule jokaviikkoista raporttia.
“Koska on äärimmäisen tärkeä kysymys, kuinka paljon terveydenhuoltoon panostetaan, päätöksen tulisi tapahtua sellaisessa elimessä, johon äänestäät voivat vaikuttaa…”
Oikein.
“…Siis kunnan tasolla.”
Väärin.
Suomalainen kunta (pl. Helsinki) on aivan liian pieni yksikkö arpomaan julkisen terveydenhuollon kattavuutta. Sadat elleivät tuhannet valtuutetut vuorotellen neliöivät ja pyöristävät pyörää enemmän tai vähemmän tapauskohtaisesti, aina uudelleen ja uudelleen. Tänä vuonna näin, ensi vuonna toisin. Kuntarajan takana päinvastoin.
HUSsien ja kuntayhtymien olemassaolo jo sinänsä vahvistaa sen minkä arkijärkikin sanoo, eli että terveydenhoidon ja varsinkin sairaanhoidon järjestämiseksi ylipäätäänkin kunta ei ole lainkaan riittävän suuri yksikkö. Ja toisaalta OS on oikeassa siinä että juuri näiden asioiden panostustason ja kattavuuden valinta on tärkeimpiä ellei tärkein julkisen vallan kysymys, ja kuuluu siten ehdottomasti äänestäjien armoilla oleville päätöksentekoelimille.
Kuntakokoa on kasvatettava roimasti
tai
Sairaanhoito on valtiollistettava
tai
Sairaanhoitoa varten pitää luoda maakunnallinen hallintoporras vaaleilla valittavine valtuustoineen
Miltei ajattelin tänään kirjoitti 5.2.2009 kello 13:00
“Kuntakokoa on kasvatettava roimasti”
Kyllä; kunnat ovat aikansa eläneet nykymuodossaan.
“tai
Sairaanhoito on valtiollistettava”
Kyllä. On aika siirtää terveyden- ja sairaanhoito valtiolle. Ainoastaan näin saadaan luduksi kestävä ja toimiva terveydehoitostrategia.
Mieleen tulee mallina joko oma virasto tai lääkintöhallituksen yhteyteen perustettava osato tjms.
“tai
Sairaanhoitoa varten pitää luoda maakunnallinen hallintoporras vaaleilla valittavine valtuustoineen”
En oikein ole innostunut tästä vaihtoehdosta. Parhaaseen tulokseen päätäneen 1. ja 2. vaitoehtojen yhdistelmällä.
Kuntaporras on tarpeeton, jos halutaan samat palvelut kaikille samantasoisina.
Vastuukysymyksetkin selkenisivät, olen toituvasti törmännyt siihen, että kunta lupaa auliisti, mutta raha tulee valtiolta ja valtion virkamies ei anna rahaa eli lopputulema on, että virkamiehet syyttelevät toisiaan.
Pitkästä jonosta ei ole hyötyä, ei se vähennä kustannuksia, sillä ei se paranna tehokkuutta pitkällä tähtäimellä.Kuukaudessa-kolmessa normaalivaihtelu on jo tasoittunut.
Terveydenhoidossa tietysti joku kuolee jonoon ja se taitaa olla päättäjien päätarkoituskin.
Hyvä esimerki jonoon tappamisesta on isäni: Häntä ei terveyskeskuksen määräaikainen työmarkkinatuella palveleva diagnistikko päästänyt lääkärille kun hänellä oli keuhkokuume ja diagnostikko antoi hänelle ajan kuukauden päähän
85-vuotiaalle se oli yhtä kuin kuolemantuomio ja tavallisena flunssanakin se olsi ollut jo ohi tuossa ajassa. Niinpä isäni meni yksityiselle.
Tervydenhoito pitäsi siirtää vakuutuspohjaiseksi ja jokainen maksaa tuloistaan määräosan vakuutusta . Näin jokainen näkee paljonko se maksaa ja voi miettiä kannattaako joka vaivasta valittaa.
Ja terkkareiden ajoista 30 % kuluu erilaisten todistusten kirjoittamiseen. Työantajien vaatimat todistukset vois muutta työnantajille masulliseksi niin hekin miettisivät paljonko paperista kannattaa maksaa
Liian vanha:
“Ja terkkareiden ajoista 30 % kuluu erilaisten todistusten kirjoittamiseen. Työantajien vaatimat todistukset vois muutta työnantajille masulliseksi niin hekin miettisivät paljonko paperista kannattaa maksaa”
Aika vähän TK:ssa kirjoitellaan työssäkävijöiden sairaslomapapereita.
Jos on käynyt työterveydenhuollossa tietää, että sairaslomatodistuksen työstämiseen menee minuutti, max kaksi: Lääkäri valitsee listasta hiiren klikkauksella diagnoosin, kirjaa tarvitun numeron osoittamaan lomapäiviä, painaa tulosta, allekirjoittaa ja leimaa paperin.
TK:ssa kirjoitettavat lähetteet ovat kenties toinen juttu — lähetteet labroihin, röntgeniin, toisiin laitoksiin jne. En tiedä miten paljon noita kirjoitellaan nykyään vai käytetäänkö esitäytettyjä virtuaalikaavakkeita.
—–
Mitä konkreettista hyötyä HUS:sta oikein on? Siis ihan oikeasti.Kenties uusmaalaisille, jotka tarvitsevat toisinaan Helsingin sairaaloiden erikoistuneempaa hoitoa, mutta useimmiten vaikuttaa, että HUs on lähinnä byrokratiaa byrokratian päälle ja niin tavoin, että laskuen maksajien vakutusmahdollisuuden vain heikkenevät heikkenemistään.
Osmo toteaa oikein, että voisimme upottaa vaikka koko kansantulomme sairaanhoitoon, koska kärsimystä ja kuolemaa ei voi kokonaan poistaa mutta sen yrittämiseen voi upottaa loputtomasti rahaa. Tärkein kysymys on se missä ja miten päätetään hoidon rajat. Ainoastaan valtion tasolla on mahdollista edes teoriassa tehdä tarpeeksi suurella asiantuntemuksella päätöksiä siitä millaisia hoitoja julkinen sektori tarjoaa. Kuntatasolla priorisointi on mielikuva- ja asennevaltaista. Esimerkiksi erilaisia leikkauksia on vaikea evätä, vaikka ne eivät olisikaan vaikuttavia kun taas kuntoutusta on helppo karsia, vaikka se tulisi kalliiksi myöhemmin.
Yksittäinen ihminen taas hankkii omilla rahoillaan apua kärsimykseen ja kuoleman uhkaan sieltä, mistä sitä vähänkin luvataan, vaikka julkinen sektori päättäisi mitä. Tätä tosiasiaa ei voi muuttaa ja se on hyvä ymmärtää, jotta ymmärtää myös priorisoinnin rajat. Tähän ei auta kuin hoidontarjoajien etiikka.
“Aika vähän TK:ssa kirjoitellaan työssäkävijöiden sairaslomapapereita”
Luin jostain Stakesin tutkimuksesta. Lasta et voi viedä työterydenhuoltoon, mutta työnantaja vaatii siitäkin lääkärintodistuksen.
Monessa firmassa ei ole myöskään toimivaa työtervedenhuoltoa tai se on minimaalinen.
Kyllä ne lääkäritki osaavat pinnata, käyntiin on varattu 15 minuuttia ja lopun voi käyttää hyvällä omallatunnolla vaikka kahvitteluun
“STM:n kanta kuntakohtaisiin jonoihin merkitsee, ettei köynän kunnan potilaita saa syrjiä, mutta se merkitsee myös, ettei yhdeessäkjään kunnassa voida päättää,”
Kepulandiassa jo tänään paikallinen isä aurinkoinen päättää , kuka pannaan jonottamaan jonoon, kuka pääsee hoitoon.
Kunnat ovat olleet luovia ja et pääse jonoon.
Seurasin kaverini lonkkaleikkausta ja häneltä kesti vuosi enne kuin hän pääsi jonoon, sitten kyllä leikattiin parin kuukauden kuluttua.
Eli pitää tietää miten tilasto on manipuloitu.
Osmolla on harhaluulo, että Kepulandiassa asuu rehellisiä ihmisiä…
Lääkäriin pääsyn tiellä seisoo lähihoitaja. Tämän portinvartijan luo tulee mies maalta ja pyytää päästä hoitoon. Mutta lähihoitaja sanoo, ettei hän nyt voi suoda miehelle sisäänpääsyä. Mies miettii ja kysyy sitten, saako hän näin ollen ehkä myöhemmin astua sisään. ”Mahdollisesti” sanoo lähihoitaja ”mutta ei nyt”. Koska terveyskeskukseen johtava portti on auki kuten aina ja lähihoitaja astuu sivuun, mies kumartuu nähdäkseen käytävään pidemmälle. Huomatessaan sen lähihoitaja nauraa ja sanoo: ”jos houkutus on noin suuri, yritä toki, minun kielloistani välittämättä, mennä sisään. Mutta muista: Minulla on suuri valta. ja minä olen vain alimmaisin portinvartija. Mutta jokaisen salin edessä seisoo uusia hoitajia, toinen toistaan mahtavampia. Perustelut kyykyttämiseen vaihtelevat, mutta ne ovat aina olemassa.
Tällaisia vaikeuksia maaseudun mies ei osannut odottaa: pitäisihän hoitoon toki päästä jokaisen Suomalaisen milloin hyvänsä, olenhan minäkin veroni maksanut. Kun hän nyt katsoo hiukan tarkemmin valkoiseen pukeutunutta lähihoitajaa, tämän suurta terävää nenää ja amerikassa kielletyn kipulääkkeen mainosta rinnassa hän päättää sittenkin mieluummin odottaa, kunnes saa luvan astua sisään.
Lähihoitaja antaa hänelle jakkaran ja sallii hänen istuutua oven pieleen. Siinä hän istuu päiviä ja vuosia. Hän yrittää monta kertaa saada luvan astua sisään ja uuvuttaa lähihoitajan pyynnöillään. Lähihoitaja ryhtyy silloin tällöin hiukan kuulustelemaan häntä, kysyy kuumeesta, pahoinvoinnista ja paljosta muusta, mutta nämä ovat välinpitämättömiä kysymyksiä, niin kuin suurien herrojen esittämät ja lopuksi lähihoitaja sanoo hänelle yhä uudelleen, ettei hän voi vielä päästä sisään. Mies, joka oli ottanut mukaan matkalle kaiken tiedon terveydestään näyttääkseen ne lääkärille. Lähihoitaja ottaa kaiken tämän vastaan, mutta sanoo samalla: ”Minä otan tämän vastaan vain siksi, ettet sinä luulisi laiminlyöneesi mitään.”
Näiden monien vuosien kuluessa mies tarkkailee terveyskeskusta herkeämättä. Hän unohtaa muun maailman, ja tämä ensimmäinen näyttää hänestä ainoalta esteeltä joka evää häneltä pääsyn lääkärille. Hän kiroaa tätä paskaa laitosta, ensimmäisinä vuosina siekailematta ja kovaan ääneen, myöhemmin vanhetessaan, hän murahtelee enää vain itsekseen. Hän äityy lapselliseksi, ja huomatessaan monivuotisen tutkiskelunsa tuloksena terveyskeskuksessa pesivät kirputkin, hän pyytää myös kirppuja auttamaan häntä taivuttamaan lähihoitajan myöntyväiseksi.
Lopulta hänen silmiensä valo heikkenee eikä hän tiedä hämärtyykö kaikki hänen ympärillään vai pettävätkö hänen silmänsä vain. Mutta tässä pimeydessä hän näkee kuitenkin selvästi kajastuksen, joka murtautuu sammumattomana esiin terveyskeskuksen käytäviltä. Hän ei nyt elä enää kauan. Ennen kuin hän kuolee, kerääntyvät koko tämän ajan kaikki kokemukset hänen päässään yhdeksi kysymykseksi, jota hän ei ole vielä tähän mennessä ole esittänyt lähihoitajalle. Hän viittaa tämän luokseen, koska hoitajan täytyy kumartua syvään hänen puoleensa, sillä heidän kokoeronsa on suuresti muuttunut miehelle epäedulliseen suuntaan”. ”Mitä sinä nyt vielä haluat tietää?” kysyy lähihoitaja. ”sinä olet kyltymätön.” ”Kaikkihan pyrkivät lääkärin luo”, sanoo mies, ”kuinka on mahdollista, ettei kukaan tee ongelmalle mitään?” Lähihoitaja oivaltaa, että miehen loppu on jo lähellä, ja saavuttaakseen vielä miehen katoavan kuulon, hän karjuu tälle: ”Meillä ei ole vapaita aikoja!”
Toivottavasti Kafka ei pistä pahakseen tekstinsä väärinkäyttöä. Meidän maailmastamme on tullut Kafkan maailma.
Meillä suunittellaan pakkohoitoja ihmisille, jotka eivät jaksa taistella byrokratiassa saadakseen hoitoa.[sic.]
Kyllä Helsinki ja mikä tahansa kunta voi hoidattaa asukkaitaan enemmän ja kalliimmalla kuin oma sairaanhoitopiiri haluaa/kykenee. Kunta voi ostaa palveluja yksityisiltä terveyspalveluyrityksiltä ihan niin paljon kuin haluaa. Niinpä Helsinki voi hankkia vaikkapa lonkkaleikkaukset kaikille sitä tarvitseville asukkailleen vaikkapa Invalidisäätiön Ortonista.
Minusta on ihan hyvä, että erikoissairaanhoidossa turvataan minimitaso kaikille kotikunnasta riippumatta. Muutoin kävis helposti niin, että joku kunta vaan ilmottais että tänä vuonna ei sitten hoideta muita kuin kiireellisiä potilaita ja muut laitetaan parin vuoden jonoon.
Toki kuntien mahdollisuudet vaikuttaa sairaanhoitopiirien toimintaan ovat melko vähäiset, sen pienemmät mitä pienempi kunta. Helsingin ääntä sen sijaan varmasti kuullaan HUSissa. Ongelmana on kuitenkin aina, järjestelmästä riippumatta, erilaiset intressiristiriidat. Näistä ei päästä millään keinolla eroon. Kaikkein vähiten uskon vakuutuspohjaiseen järjestelmään, se on tolkuttoman kallis, toiseksi heikon olisi valtiojohtoinen, VM pitäisi varmasti huolen että rahat eivät riitä, joten jäljelle jää vähiten huonona nykyinen järjestelmä.
Ulkomaiset pääomasijoittajat ovat haistaneet, mihin suomalainen terveydenhuolto on menossa. Kunnat ajautuvat ennennäkemättömään kustannuskriisin terveydenhuollossa. Olisivat ajautuneet ilmankin tätä taantumaa. Ne, joilla on rahaa tulevat hankkimaan hoitonsa yksityisesti ja loput saavat tyytyä julkisen järjestelmän raunioihin.
Ongelmallista on myös se, että ihmisten vaatimustaso on kasvanut huimasti verrattuna ihan muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan. Poikkeusolojen joukkosidonta ei riitä. Nykyiset vanhukset eivät oikeastaan edes tiedä mitä menettävät kun sairaanhoitoa ajetaan alas mutta nuoremmat polvet käsittämättömine odotuksineen ovat ne, joita hiukan ehkä käy sääliksi.
Halla=lamavuosina pitäisi keskittyä oleelliseen
“Ne, joilla on rahaa tulevat hankkimaan hoitonsa yksityisesti ja loput saavat tyytyä julkisen järjestelmän raunioihin.”
Helsinki aiheuttaa itse omilla toimillaan hoidon tarvetta murtuneina nilkkoina, polvina, käsinä ym.
Minusta silloin, kun sataa lunta ja auraus- ja hiekotuskalusto eivät ehdi hätiin, pitäisi olla ulkonaliikkumiskielto tai ainakin suositus. Auraustraktorit kiillottavat tyhjää pyörivine renkaineen mäet, Linnunlaulussa traktori oli pyllähtänyt lopuksi koirapuiston aitaan eikä mäessä ollut hiekan murua.
Kaaduin pahaa aavistamatta, on kolmas kuukausi menossa eikä hoito ole päässyt edes alkuun. Marian poliklinikka vetää yhtä tehokkaasti kuin broileriteurastamo, väärällä pikadiagnoosilla potilas saadaan kuudeksi viikoksi kotiin keppeineen odottamaan paranemista.
Luulin, että Töölössä alkaa tapahtua, mutta jono tomografiaan on pitkä. Ei tapahdu yhtään mitään.
Mariaan on tullut tai tulossa yksi lisälenkki arvioimaan hoidon tarvetta ennen lääkärille pääsyä. Olisikohan ketjutusta syytä lyhentää niin, että ensimmäinen lääkäri ryhtyisi OIKEISIIN tositoimiin.
Jokainen ketjun vaihe tarvitsee ympärilleen henkilökuntaa, laitteita ja tiloja, eikä valmista synny.
Jos polvi tarvitsee tähystysleikkauksen, se tarvitsee sen. Helsinki on innostunut hisseistä, minusta parempi hanke olisivat mahdollisimman nopeasti hoidetut pientraumat. Oheissäästöt olisivat varmaankin valtavat. Nyt näyttää siltä, että joka neljättä helsinkiläistä taluttaa toinen ihminen ja hurjan moni ontuu iästä riippumatta.
Hyvä kunto romuttuu loppujen lopuksi hyvin pientä toimenpidettä odotellessa.
Josko Hesa ei säästäisi tällaisissa asioissa.
“Lasta et voi viedä työterydenhuoltoon, mutta työnantaja vaatii siitäkin lääkärintodistuksen.”
Monissa työpaikoissa todistus terveydenhoitajalta riittää eikä tarvita nimenomaa lääkärintodistusta. Ainakin meillä tuo hoituu ihan joustavasti niin, että neuvolantäti niitä hiljaisempina hetkinä kirjoittelee ja vanhemmat hakevat laput kauppareissulla neuvolan tuulikaapista. Jos työnantaja vaatii, että terkan pitäisi se sairas lapsi oikein nähdäkin, niin tämä kuulemma poikkeaa kotimatkalla ovella katsomassa valmiiksi kirjoitetun lapun kanssa (näin siis Tampereella). Jos lapsi sairastuu kesken hoitopäivän, lapun saa päiväkodista.
Eniten terkan työaikaa vie se äidin tai isän puhelu neuvolaan soittoaikaan, mutta siinä samalla tulee (varsinkin esikoisen kanssa) kyseltyä hoito-ohjetta ja missä vaiheessa pitäisi lähteä lääkäriin.