Edellisessä postauksessa viritin kaupunkiliikenteen hinnoittelun ideaalimallia ulkoisten kustannusten ja marginaalikustannusten perusteella. Ajatuksena oli, että jos tarkoituksena on pitää autoliikenne kurissa, on parempi verottaa autoilua kuin tukea busseja. Tosin tuo marginaalihninnoittelun periaate pitäisi lippujen hinnat aika matalina, mutta myös kiinteiden kustannusten kohdentuminen tapahtuisi toisella tavalla. Tätä voidaan kritisoida kahdella tavalla.
Jos liikkuminen kaupungin sisällä tulee hankalaksi, se syrjäyttää huono-osaisia, jotka jäävät keskittyneiden palvelujen ulkopuolelle. Tämä on ehdottomasti totta, mutta se on seurausta siitä, että liikennettä on tuettu ja näin saatu ne palvelut keskittymään. Toisenlaisessa maailmassa meillä olisi kunnon kaupat ja jopa elokuvateatterit lähiöissä ja aluekeskukset olisivat voimissaan. Se voisi olla sosiaalisesti tasa-arvoisempi. Ainakin se tuottaisi vähemmän liikennettä. Helsingissä kaiken keskittyminen muutaman neliökilometrin alueelle keskustaan on erittäin jyrkkää ja johtuu harjoitetusta liikennepolitiikasta. Näin se nyt kuitenkin on, eikä asiantilaa voi yhdessä yössä muuksi muuttaa. (Jotta en saisi kahtakymmentä samaa tarkoittavaa vastausta, totean itse, ettei tässä ole kyse ulkoisesta hyödystä vaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.)
Hankalampi asia liittyy kaupungin toimivuuteen. Työpaikat ja monet toiminnot keskittyvät suuriin kaupunkeihin, koska näissä on monipuolisemmat työmarkkinat ja asiakkaita harvinaisillekin palveluille. Jos liikkuminen kaupungin sisällä heikkenee, nämä suuruuden edut menetetään. Vai menetetänkö?