Tie- ja ratahankkeiden rahoitus pitäisi siirtää valtiolta kunnilla ja/tai maakunnille. Samalla valtio tietysti siirtäisi kunnille sen määrän rahaa, jota infrahankkeisiin yleensä on käytetty. Näin päästäisiin mankumiskulttuurista rationaalisiin investointipäätöksiin.
Eduskunnan budjettikäsittelyn masentavimpia asioita on kähmintä tiemäärärahoista. Lopputulokseen vaikuttaa paljon enemmän kuin rationaalinen harkinta, eri vaalipiirien edustus valtiovarainvaliokunnan siltarumpujaostossa. On syytä pelätä, että tämä vain pahenee, kun Suomen keskusta on päättänyt palauttaa politiikan politiikkaan.
Pidin aina naurettavina kansanedustajia, jotka esittivät maakuntaansa säkeittäin rahaa vähän joka tienpätkän parantamiseen. Eduskunta äänestää näistä tuntikausia ja kumoaa kaikki ne, joita siltarumpujaosto ei ole puoltanut. Ihmettelin, miten he kehtaavat. Ilmeisesti pelleily menee perille. Kerran Pirkanmaalla olin jossain tilaisuudessa tapasin paikallisen kunnanjohtajan, joka kertoi, kuinka heillä jännitetään eduskunnan huomista äänestystä paikallistien asfaltoinnista. Se oli yksi näistä hankkeista, jotka kaatuivat noin äänin 15–170. Tarkoitus oli kuitenkin täytetty: paikallinen kansanedustaja osoitti taistelevansa urheasti kuntansa puolesta.
Nyt maakuntien karvalakkilähetystöjen on järkevää vaatia rahaa kuinka järjettömiin hankkeisiin tahansa. Maakunnassa kannattaa valtion rahoin rakentaa vaikka pyramideja, koska tuohan se työtä ja rahaa maakuntaan. Aika vähäistä liikennetarvetta varten Suomessa on moottoriteitä rakennettu.
Olisi paljon parempi, jos kukin maakunta rahoittaisi infrahankkeensa itse. Valtio siirtäisi nyt infrainvestointeihin suunnatun rahoituksen kunnille. Maakunnalliset hankkeet kunnat maksaisivat maakuntaliiton jäsenmaksuina ja kunnalliset hankkeet ne rahoittaisivat suoraan itse. Maakunnat eivät olisi sidottuja juuri siihen rahamäärään, jonka valtion infrarahoista on sinne siirretty. Rahaa saisi käyttää enemmän tai vähemmän siitä riippuen, kuinka tärkeinä uusia teitä ja ratoja todella pidettäisiin. Jos rahaa tarvitaan vanhustenhoidossa enemmän, sen voi käyttää vanhustenhoitoon. Tämä desentralisointi merkitsisi siirtymistä mankumiskulttuurista rationaaliseen päätöksentekoon.
Tiedän paljon hankkeita, jota olisivat jääneet toteutumatta tällä menettelyllä, mutta tiedän paljon myös hankkeita, jotka olisivat toteutuneet paljon aikaisemmin, jos asiasta olisi päästy päättämään paikallisesti odottamatta valtion rahoitusta.