Lääketutkimuksen rahoitus on uusittava

Tutki­va lääke­te­ol­lisu­us on yleis­maail­mallises­sa kri­i­sis­sä. Tuot­toisat lääkepaten­tit ovat umpeu­tuneet ja vapau­tuneet kaikkien käytet­täväk­si, jol­loin kil­pailu tuet­tuna lääke­vai­h­don kaltaisil­la jär­jestelmil­lä. Syö tulo­ja suuret lääkeyri­tyk­set panevat väkeä pel­lol­la kaikkial­la maail­mas­sa, myös Suomes­sa. Lääk­keek­si on ehdotet­tu patent­tisuo­jan piden­tämistä. Koko lääke­tutkimuk­set rahoi­tusarkkite­htu­uri on surkea ja pitäisi kor­va­ta teol­lisu­us­maid­en yhdessä rahoit­ta­mal­la järjestelmällä.

Uuden lääke­molekyylin kehit­tämi­nen sen käyt­tööno­ton vaa­timine kokei­neen mak­saa noin mil­jar­di euroa. Moni pro­jek­ti epäon­nis­tuu, eikä tuo­ta mitään.  Lääke­tutkimuk­sen riskit ovat niin suuret, että pienet yri­tyk­set ovat alal­ta kar­si­u­tuneet pois.

Nykykäytän­tö kan­nus­taa yri­tyk­siä suun­taa­maan lääke­tutkimuk­sen aivan väärin. Kun yksi kil­pail­i­ja on löytänyt tuot­toisan lääk­keen, muut pyrkivät apa­jille melkein saman­laisel­la molekyylil­lä. Ter­veyshyö­tyjä ajatellen ei ole järkevää, että lääke­tutkimus keskit­tyy kehit­tämään rin­nakkaisia lääkkeitä tautei­hin, joi­hin on jo hyvä lääke. Toki pitäisi tutkia sel­l­aisia taute­ja, joi­hin ei ole vielä riit­tävän hyvää lääkettä.

Kun mullis­ta­va lääke on kek­sit­ty, lääkeyri­tyk­sel­lä on sen valmis­tamiseen monop­o­li, kunnes patent­ti van­he­nee. Tuona aikana lääket­tä myy­dään tuotan­tokus­tan­nuk­si­in näh­den räikeään yli­hin­taan — hin­ta voi olla valmis­tuskus­tan­nuk­si­in näh­den läh­es satak­er­tainen, kuten oli AIDS-lääkkei­den kohdal­la, kunnes asi­aan puu­tut­ti­in. Tuo korkea kus­tan­nus tuot­taa val­tavia hyv­in­voin­ti­tap­pi­oi­ta. Ihmisiä kuolee turhaan, kos­ka heil­lä eikä hei­dän hal­li­tuk­sil­laan ole varaa mak­saa kalli­ista lääk­keestä. Myös teol­lisu­us­maat aset­ta­vat rajoituk­sia uusien kalli­iden lääkkei­den käytölle ja kor­vat­tavu­udelle, jot­ta eivät jou­tu­isi rahoit­ta­maan liian suur4ella osu­udel­la lääk­keen kehi­tyskus­tan­nuk­sia. Tämän seu­rauk­se­na lääk­keen hin­taa on nos­tet­ta­va entistä enem­män, jot­ta kehi­tysku­lut saataisi­in peitetyksi.

Ongel­ma ei ole siinä, että ahne lääkekap­i­tal­isti saa liikaa rahaa. Jos tutkimusku­lu­ja ei saa­da peit­e­tyk­si, uusia lääkkeitä ei kehitetä. Teol­lisu­us­maid­en pitäisi rahoit­taa lääkeku­lut osta­mal­la tärkeimpi­en lääkkei­den paten­tit.  Hin­ta voisi olla jopa vähän korkeampi kuin mitä lääkey­htiö nykykäytän­nöl­lä saa. Mak­sa­jatkin oli­si­vat samat — teol­lisu­us­maid­en veron­mak­sa­jat. Erona olisi se, että kun kehi­tysku­lu­ja ei mak­set­taisi lääk­keen  hin­nas­sa, lääkkeitä myytäisi­in osa­puilleen tuotan­tokus­tan­nuk­sia vas­taaval­la hin­nal­la. Sil­loin niitä voitaisi­in määrätä kaikille tarvit­si­joille, eikä enää tarvit­sisi säästösy­itä käyt­tää huono­ja lääkkeitä, kun hyviäkin on tar­jol­la.  Tässä jär­jestelmässä ei keski­tyt­täisi kehit­tämään pieniä ja turhia muun­nok­sia hyvin toimivi­in lääkkeisi­in. Turhaa patent­tia teol­lisu­us­maat eivät ostaisi, kun se yksi patent­tisuo­jas­ta vapaak­si ostet­tu toimii hyvin.–>