Mankumisesta aitoon päätöksentekoon

Pitänee käy­dä läpi tuo­ta kun­ta-val­tio ‑suhde vähän tarkemmin.

Koko kun­nal­lisen demokra­t­ian idea on siinä, että päätös­val­ta ja vas­tuu päätök­sistä ovat lähel­lä. Kun­nil­la on vero­tu­soikeus — ja siis oikeus päät­tää kun­nal­lisveron korkeud­es­ta — juuri sik­si, että ne voisi­vat pun­ni­ta vas­takkain palvelu­jen laat­ua ja hintaa. 

Kos­ka val­tio kuitenkin tukee kun­tia alati vai­h­tu­vin perustein, kun­nis­sa on totut­tu kan­nat­ta­maan kaikkea hyvää ja vaa­ti­maan val­tio­ta mak­samaan. Tästä seu­ran­nut manku­miskult­tuuri on poli­ti­ikan vas­ten­mielisimpiä asioi­ta ja se min­ua har­mit­taa myös EU:n toimin­nas­sa. Maakun­tali­it­to­jen keskeinen tehtävä on mankua EU:lta rahaa jos mihinkä väk­isin pumpat­tuun aktivi­teet­ti­in, jota ei pidet­täisi lainkaan järkevänä, jos sen jou­tu­isi itse maksamaan.

Nämäkin vaalit käy­dään tun­nuk­sil­la, jois­sa vaa­di­taan kaikkea hyvää joka paikkaan ja kun kysytään, paljonko se kaik­ki hyvä­mak­saa, vas­taus on, että val­tio mak­sakoon. Vas­tuu kun­nal­listaloud­es­ta pitäisi sysätä selkeäm­min kun­nille itselleen.

Min­is­ter­inä ollessani lakkautin val­tion­avus­tuk­set sosi­aali- ja ter­veystoimen investoin­tei­hin ja siirsin ne rahat käyt­tö­talouden val­tiono­suuk­si­in. Tulok­se­na oli suuri investoin­ti­aal­to, kos­ka enää ei kan­nat­tanut jäädä odot­ta­maan val­tion rahaa. Ain­oa, joka tästä kär­si, oli­vat STM:n ympäril­lä ole­vat lounas­rav­in­to­lat, jois­sa kun­tien manku­jadel­e­gaa­tiot syöt­tivät virkamiehiä. Jos ope­tus­min­is­ter­iö ei jakaisi avus­tuk­sia home­k­oulu­jen kor­jauk­si­in, ne olisi kor­jat­tu ajat sitten.

Minus­ta val­tion avus­tuk­set kun­nille pitäisi tehdä hyvin kaava­maisik­si. Keskeinen avus­tuk­sen peruste olisi tulo­jen tasaus. Toisil­la kun­nil­la sama veroäyri tuot­taa enem­män rahaa kuin toisil­la, mut­ta sairaalat ja koulut ovat peri­aat­teessa yhtä kalliita.

Rasitustek­i­jöitä voi ottaa huomioon, kos­ka joil­lakin kun­nil­la on enem­män tarvet­ta palvelui­hin kuin toisil­la. Van­hus­ten suuri määrä on peruste korkeam­mille val­tiono­suuk­sille. Tosin panisin val­tion osal­lis­tu­maan suo­raan van­hus­ten­hoidon kus­tan­nuk­si­in niin, että kun van­huk­sen kun­to on luokitel­tu huonok­si, val­tio mak­saa hänestä kiin­teän sum­man sille, joka van­hus­ta hoitaa.

Kalli­ik­si tulee vähän kaik­ki kun­nis­sa, joista muut­tovir­ta on vienyt kaupunkei­hin ja jäl­jelle on jäänyt yhä har­vene­va väestö ja pitkät etäisyy­det. Tämä tulee kor­va­ta, mut­ta itse aiheutet­tu­ja ongelmia ei tule kor­va­ta. Haja-asu­tus, joka on syn­tynyt uus­tuotan­nos­ta, on paikalli­nen, itse aiheutet­tu kuluerä, jos­ta muiden ei tule olla maksuvelvollisia.

Val­tion tulee osal­lis­tua suorite­pe­rusteis­es­ti sen kaltaisi­in tehtävi­in kuten vam­mais­palvelui­hin ja esimerkik­si maa­han­muut­ta­jien kotoutuk­seen, kos­ka nämä ovat kuluer­iä, joista voi vapau­tua karkot­ta­mal­la “kulun” naa­purikun­taan. Suorite­pe­rusteinen tarkoit­taa kiin­teätä euromääräistä kor­vaus­ta, ei pros­ent­tiko­r­vaus­ta kulu­jen mukaan.

Kun val­tion taloudelli­nen rooli on tiedos­sa, kun­nal­lis­vaalit voitaisi­in käy­dä älyl­lis­es­ti paljon rehellisem­min. Jos halu­aa koulu­un pienem­piä ope­tus­ryh­miä, ker­too mitä se mak­saa, ja on suo­ra selkäis­es­ti valmis tämän menon käyt­tämistä puolustamaan.
Manku­mi­nen muut­tuisi aidok­si valinnaksi.