Poliittisessa keskustelussa minua raivostuttaa, että yhä yleisemmäksi on tullut puhua asioita, jotka kuulostavat hyviltä ja luottaa siihen, ettei kuulija tunne asiaa riittävästi eikä lehdistö saata poliitikkoa tilille pehmeiden puhumisesta.
Tämän aamun satoa:
Jutta Urpilainen arvostelee hallitusta siitä, ettei se budjetissaan osoittanut rahaa perusterveydenhoitoon. Kuulostaa hyvältä, sillä perusterveydenhoito on kriisissä, mutta silti se oli potaskaa ja Urpilaisen luulisi sen tietävän.
Kunnat päättävät terveydenhoidosta, ei valtio. Valtio antaa kunnille rahaa, ei kohdistettuna johonkin erityiseen kohteeseen vaan yleisesti menojen kattamiseen siten kun kunnissa katsotaan aiheelliseksi tehdä. Valtion yrittää erilaisten väestötietojen perusteella laskemaan kunnan menojen määrän. Jos on paljon vanhuksia, maksetaan enemmän, mutta rahat eivät ole korvamerkittyjä eikä niitä edes voi korvamerkitä.
Valtio voi tietysti helpottaa kuntien taloutta antamalla lisää rahaa, mutta on terveydenhuollon kannalta aivan sama, lisätäänkö sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksia vain kirjastotoimen valtionosuuksia, koska ne tulevat kunnalle erittelemättöminä samasta tuutista.
Terveydenhuollon tulevaisuus ratkaistaan kunnallisvaaleissa. Ne ovat lokakuun 26. päivä.
Timo Kalli taas kehui veronalennuksia ja sitä, kuinka valtion budjetti on niin elvyttävä ja silti ylijäämäinen. Kyllä on tehty hyvä budjetti! Yleisen terminologian mukaan valtiontalous elvyttää, kun se on alijäämäinen kun taas ylijäämäinen budjetti merkitsee jarruttamista. Yhtä hyvin Kalli olisi voinut kehua, kuinka budjetti on yhtäaikaa sekä yli- että alijäämäinen.