Käytännön esimerkki tonttikilpailusta Helsingissä.
Helsinki pyysi tarjouksia Eiranrannan tonttien rakentamisesta. Kyse oli säätelemättömästä ja hyvin arvokkaasta kerrostalorakentamisesta meren rannassa. (Tämä liittyi ymmärtääkseni viimeisenä osana monimutkaiseen poliittiseen sopimukseen, jota minäkin olin tekemässä joskus 20 vuotta sitten ja jonka keskeisenä osana oli Viikin puhdistamon rakentaminen, mutta se on oma tarinansa)
Tarjouksia tuli odotettu määrä odotetuilta rakennuttajilta. Ilmeisesti käsitys alueen hintatasosta oli hyvin vakiintunut, koska tarjoukset olivat hintatasoltaan melko lähellä toisiaan. Kilpailu johti siihen, että kukin noista vanhoista ja vakiintuneista rakennuttajista sai suunnilleen yhtä suuren osan alueesta rakennettavakseen, melkein. Yksi täysin uudelta taholta tullut tarjous ylitti roimasti kakki muut. Jos se olisi hyväksytty, yksi vanhoista olisi tietysti jäänyt ilman omaa osuuttaan.
Kiinteistöviraston virkamiehet kuitenkin esittivät, että tämä korkein tarjous hylättäisiin, koska pelkäsivät ettei tämä kokematon ulkopuolinen taho selviäisi niin vaativasta rakennuskohteesta ja keskeneräiseksi jäävästä hankkeesta olisi haittaa muillekin. Kiinteistölautakunta siunasi äänestyksen jälkeen tämän kannan. Kun asiasta nostettiin meteli, kaupunginhallitus otti päätöksen itselleen ja muutti sitä niin, että korkein tarjous hyväksyttiin.
Sen jälkeen alue rakennettiin ja tuo kokematonkin sai talonsa asiallisesti valmiiksi (Se ymmärtääkseni osti koko projektin toteutuksen joltain toiselta ja tyytyi panemaan rahat taskuunsa) Kaikki saivat muhkeat voitot projektista, myös tuo ylihintaa tontista maksanut. Tämä vain osoittaa, että kokeneetkaan rakennusalan ihmiset eivät osaa laskea tuollaista hanketta oikein. Mikä tahansa niistä olisi saanut vielä muhkeammat voitot,jos olisi tarjonnut kaikista tonteista enemmän ja saanut ne kaikki itselleen. Luulisi harmittavan.