Maailmanpankin pahat teot ja Afrikan maatalous

Kovasti rön­sy­illeessä keskustelus­sa niukku­u­den jakamis­es­ta syytet­ti­in Maail­man­pankkia siitä, että se on estänyt lainae­hdoil­laan Afrikan mai­ta suo­jaa­mas­ta maat­alout­taan samal­la taval­la kuin Euroop­pa suo­jaa omaansa. Nyt kir­joi­tan asi­as­ta, jos­ta en tiedä juuri mitään, mut­ta tämähän on vain blogi.

Maail­man­pank­ki jou­tui 1990-luvul­la kovin nai­ivin lib­er­al­is­tisen talous­teo­ri­an pauloi­hin. Se sai – ymmärtääk­seni hyvässä uskos­sa toimien – paljon pahaa aikaan, ja on sen jäl­keen kyl­lä ryhtynyt katu­mushar­joituk­si­in. Kaikesta ajateltavis­sa olev­as­ta pahas­ta Maail­man­pankkia ei kuitenkaan voi syyttää.

Mon­es­sa kehi­tys­maas­sa on tilanne, jos­sa kansalli­nen hal­li­tus sor­taa omia maanvil­jeli­jöitään. Tarkoi­tan sor­tamisel­la sitä, että kansal­lisen poli­ti­ikan olois­sa maanvil­jeli­jöi­den ase­ma on huonom­pi kuin se olisi täysin vapaas­sa markki­na­t­aloudessa – joka teol­lisu­us­maid­en vien­ti­tuki­ais­ten jäl­keen. Nämä hal­li­tuk­set ovat omien slum­mien­sa köy­hyy­den vanke­ja. Ne pitävät ruuan hin­tata­son maail­man­markki­nahin­to­ja alem­pana. Jopa Argen­ti­ina aset­ti vil­jalle vien­ti­t­ul­lit estääk­seen Aika mon­es­sa maas­sa Maail­man­pank­ki on halun­nut lopet­taa tämän.

Kehi­tys­maid­en hal­li­tusten tilanne on kyl­lä han­kala, kos­ka jotenkin niis­sä slum­meis­sakin pitää ihmiset pitää hengis­sä, mut­ta tämä maat­alout­ta köy­hdyt­tävä poli­ti­ik­ka kyl­lä hyvin lyhyt­näköistä. Se tarkoit­taa esimerkik­si sitä, että niihin slum­mei­hin vir­taa lisää väkeä ja myös sitä, että koti­maisen maat­alouden tuotan­to jää jäl­keen siitä, mitä se voisi olla. 

EU:n maat­alous­tuotan­non pro­tek­tion­is­mi ei Afrikan osalta kyl­lä kovin laa­jasti vaiku­ta, kos­ka nyky­olois­sa Afrikalla ei ole mitä myy­dä ja kuten san­ot­tu, maat tuhoa­vat omat vien­ti­madol­lisuuten­sa vien­ti­t­ulleil­la. EU myös suosii afrikkalaisia tuot­tei­ta mui­ta mai­ta vas­taan. Näin esimerkik­si afrikkalaiset (Ran­skan entis­ten alus­maid­en) banaan­invil­jeli­jät ovat etuoikeutetus­sa ase­mas­sa Lati­nalaisen Amerikan banaan­invil­jeli­jöitä vastaan. 

Laa­jem­paa merk­i­tys­tä ymmärtääk­seni on vain EU:n sok­eripoli­ti­ikalla. Monel­la Afrikan maal­la, esimerkik­si Mosam­bikil­la, olisi hyvät edel­ly­tyk­set sok­er­in­tuotan­toon, mut­ta tämän EU on kat­sonut viisaak­si estää. Tässä asi­as­sa­han Suo­mi on ollut pahin hauk­ka. Sok­eri sovel­tuu parhait­en tropi­ikki­in sokeriruo’on muo­dos­sa tuotet­tuna, mut­ta Suo­mi halu­aa tuot­taa sitä sok­er­i­ju­urikkaas­ta läh­es napa­pi­ir­il­lä jär­jet­tömän suuril­la tuki­aisil­la (tul­lit ovat osa tuki­aista). Tästä kär­sivät sekä afrikkalaiset että suo­ma­laiset, jälkim­mäiset korkeina hintoina.

Paljon on syytet­ty Euroop­paa siitä, että se tuhoaa Afrikan ruokao­mavaraisu­u­den tuo­ma­l­la Afrikas­ta rahakasve­ja, kuten teetä tai kahvia. Tästä olen kyl­lä eri mieltä. Jos on mah­dol­lista tuot­taa pel­lol­la joko ton­ni vil­jaa tai sel­l­ainen määrä vaikka­pa kahvia, että sen voi vai­h­taa kah­teen ton­ni­in vil­jaa, mik­si afrikkalaiset pitäisi tuomi­ta tule­maan toimeen sil­lä ton­nil­la kah­den ton­nin sijaan?