Ei kai kukaan kuvittele, että kysymys Eiffel-tornin jonoista olisi kovin merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Se oli tarkoitettu oppikirjaesimerkiksi osoittamaan, että hinta on parempi tapa jakaa niukkuutta kuin preferenssejä huomioimaton arpominen tai jokin ruoskimisen tai jonotuttamisen kaltainen kiusanteko. Valitsin yhdentekevän asian, jotta kukaan ei pääsisi sanomaan, että kyse on perusoikeudesta, johon jokaisella on yhtäläiset oikeudet.
Kovin hyvin ei päde ajatus, että hinnan pitäisi olla tulosidonnainen, jotta torniin pääseminen olisi kaikille yhtä kallis samalla tavalla kuin tulosidonnaiset sakot tekevät rangaistukset köyhille ja rikkaille yhtä ankariksi. Eikö silloin myös ruuan hinnan pitäisi olla tulosidonnainen? Jos kaikki hinnat olisivat tulosidonnaisia, tuloilla ei olisi mitään merkitystä. Lopetetaan siis ansiotulot ja jaetaan kaikille yhtä paljon rahaa ja oletetaan, että ihmiset tekevät työtä vapaa-ehtoisesti. Jokaiselta kykyjensä ja jokaiselle tarpeidensa mukaan!
Jos eristämme Eiffel-tornissa käymisen erilleen muusta maailmasta, silloin voi ajatella, että lisää eriarvoisuutta, jos rikkaat pääsevät rahalla sisään. Kun rikkailla on enemmän rahaa kuin köyhillä, he saavat jotain enemmän kuin köyhät. Kun he maksavat sisäänpääsystä, sen jälkeen heillä on vähän vähemmän rahaa, joten kaiken muun osalta maailma muuttuu marginaalisesti tasa-arvoisemmaksi. Kun estämme heitä maksamasta sisäänpääsystä, heille jää enemmän rahaa ostaa jotain muuta köyhien nenän edestä.
Niinpä yleisesti on järkevää jakaa niukkuutta rahalla, ei jonottamalla eikä arpomalla. On kuitenkin poikkeuksia.
Terveydenhuolto on esimerkki hyödykkeestä, jolla on inhimillisyyden kannalta niin suurta arvoa, ettei ole pidetty oikein jakaa sitä maksukyvyn mukaan; ei ainakaan juhlapuheiden tasolla. Käytännössä olemme luopumineen viime vuosina kaikille yhtäläisestä oikeudesta terveydenhuollon palveluihin.
Lapsen oikeus koulutukseen ei saa riippua vanhempien tulotasosta, koska se on väärin vääristä vanhemmista syntynyttä lasta kohden ja koska se johtaa kansakunnan lahjakkuusvarannon alikäyttöön.
Oikeus rantatonttiin kaupungin keskustassa? Oikeudenmukaisuusmielessä ei ole mitään järkeä arpoa joitakin kunniaköyhiä miljoonan euron arvoisiin asuntoihin. Niillä rahoilla parannetaan paljon tehokkaammin vähävaraisten asumisoloja muuten. On kuitenkin ulkoisvaikutuksiltaan huono asia, jos asuinalueet jakautuvat hyvä- ja huono-osaisten alueisiin. Se kärjistää sosiaalisia ongelmia, johtaa köyhyyden periytymiseen ja on omiaan myös hukkaamaan lahjakkuusreservejä.
Oikeuteen huristella autolla kohti keskustaa ruuhka-aikana pitäisi minusta suhtautua kuin Eiffel-torniin. Jos kaikki eivät mahdu tielle yhtä aikaa, taattakoon sujuva kulku niille, jotka maksavat, sen sijaan, että pannaan kaikki matelemaan yhtäläisesti ruuhkissa.