Tuhokapitalismin nousu

Oheinen kir­joi­tus on julka­istu arvostelu­na Helsin­gin Sanomis­sa. Tämä tek­sti poikkeaa hie­man lehdessä julka­istus­ta hie­man lyhen­nety­w­stä ver­sios­ta. Kos­ka sanomat­ta jäi paljon, saatan täy­den­tää arvio­ta lisäosilla. 

 

Nao­mi Kleinin vuon­na 2000 julkaise­ma No Logo nousi glob­al­isaa­tion vas­taisen liik­keen kult­tikir­jak­si. Kir­joit­ta­jan uusi järkälemäi­nen teos Tuhokap­i­tal­is­min nousu on kulunee samo­jen piirien käsis­sä. Suo­ma­laisen kään­nök­sen nimestä on jostain syys­tä jätet­ty pois kir­jan sisältöä olen­nais­es­ti kuvaa­va pääot­sikko ”The Shock Doc­trine”

Kir­jas­sa mon­e­taris­tisen talousti­eteen isä Mil­ton Fried­man oppi­laineen seikkailee viime vuosikym­menten his­to­ri­as­sa kuin Pul­lo ja Vorenus ja tele­vi­siosar­jas­sa Rooma. Val­tion­päämiehet ovat sivuroolis­sa, kun Chicagon pojat panevat tuulemaan. 

Kleinin mukaan oikeis­to­laista talousop­pia on ajet­tu eteen­päin sokkien avul­la. ”Vain kri­isi, joko todel­li­nen tai kuvitel­tu, johtaa todel­lisi­in muu­tok­si­in.” (Mil­ton Fried­man) Aja­tus ei ole omintakeinen. Toinen maail­man­so­ta johti Suomes­sakin yhteiskun­nal­lisi­in uud­is­tuk­si­in, jot­ka oli­si­vat olleet mah­dot­to­mia ilman sotaa. Lip­posen ensim­mäisen hal­li­tuk­sen toteut­ta­mat säästöt teki mah­dol­lisek­si kansan kriisitietoisuus. 

Sok­ki voi olla luon­non­mullis­tus, taloudelli­nen kri­isi tai soti­lasjun­tan raakaa ter­ro­r­ia vas­tus­ta­ji­aan kohtaan. Klein vahvis­taa vas­ten­mielistä miel­ley­htymää ker­toma­l­la kuvot­tavia tari­noi­ta 1950-luvun sähkösokkihoidoista. 

Min­ul­la oli aluk­si suuria vaikeuk­sia lukea kir­jaa. Klein on rankat­tu yhden­nek­si­toista maail­man sadan intellek­tu­aalin joukos­sa. Tuhokap­i­tal­is­min nousua on ylis­tet­ty ja palkit­tu ympäri maail­maa. Silti kir­ja tun­tui roskalta. Sit­ten ymmärsin, ettei sitä pidä lukea talous­poli­it­tise­na puheen­vuorona. Klein kat­soo maail­maa jour­nal­istin silmin huono-osais­ten näkökulmasta. 

Kir­jas­sa on vah­vaa tek­stiä soti­las­dik­tatu­urien toteut­tamista kidu­tuk­sista ja murhista, USA:n armei­jan kuu­lus­telumenetelmistä, Venäjän val­tiono­maisu­u­den kaap­paamis­es­ta yksi­ty­isille oli­garkeille, kalas­ta­jien häätämis­es­tä lois­to­hotel­lien tieltä Sri Lankas­sa ja mon­es­ta muus­ta vääryydestä.

Klein vyöryt­tää luk­i­jalleen hengästyt­tävän määrä yksi­tyisko­htia; kir­jas­sa on yli 1200 lähde­vi­it­taus­ta. Val­ta­va detalji­tiedon tuput­ta­mi­nen on tehokas­ta suos­tut­telua, mut­ta sil­lä voidaan perustel­la yhtä hyvin oikei­ta kuin vääriä väitteitä.

Kir­jas­sa on kiehtovia ker­to­muk­sia siitä, mitä tapah­tui ja mik­si. Esimerkik­si Taivaal­lisen Rauhan auki­ol­la oli­vat hänen mukaansa vas­takkain kom­mu­nis­tisia arvo­ja puo­lus­ta­vat mie­lenosoit­ta­jat ja tuhokap­i­tal­is­mia aja­va hallitus.

Jotenkin min­ul­la oli jatku­vasti tunne, että pitäisi kuul­la myös toinen mielipi­de. Meniköhän kaik­ki juuri näin? Kleinille koko his­to­ria on maail­man­laa­juista oikeis­ton juon­ta. Esimerkik­si Sak­san jakamisen toisen maail­man­so­dan jäl­keen Klein selit­tää näin: ”Sosial­is­mi vetosi niin moni­in sak­salaisi­in, että Yhdys­val­lat päät­ti jakaa Sak­san kah­tia ennem­minkin kuin ottaa riskin, että se menetet­täisi­in kokon­aan rom­ah­duk­selle tai vasem­mis­tolle”. Vähäisek­si jäi puna-armei­jan rooli.

Sala­juoni­teo­ri­at ovat kiehtovia, mut­ta kuu­lu­vat kaunokirjallisuuteen.

Kleinin mukaan esimerkik­si Argen­ti­ina olisi voin­ut per­o­nis­tis­ten hyvis­ten hallinnas­sa kehit­tyä vau­raak­si euroop­palaisek­si hyv­in­voin­ti­val­tiok­si, mut­ta Chicagon pojat syök­sivät sen köy­hyy­teen.  Argen­ti­inan elin­ta­so oli todel­lakin sodan jäl­keen euroop­palaisel­la tasol­la. Mon­en muun mielestä Per­onin pop­ulis­ti­hallinto sai Argen­ti­inan vajoa­maan kehi­tys­maid­en joukkoon. Emme saa­neet nähdä, olisiko Chilen Sal­vador Alliende pystynyt per­o­nis­te­ja parem­paan. Kleinin mukaan hänet syr­jäytet­ti­in, kos­ka Kissinger pelkäsi hänen onnistues­saan vetävän mon­ta muu­takin maa­ta vasemmalle.

Etelä-Amerikan mail­la ei ole ollut san­ot­tavaa her­raon­nea. Joko on ollut raako­ja soti­las­dik­tatu­ure­ja tai pop­ulis­tisia vasem­mis­to­hal­li­tuk­sia, jot­ka ovat jaka­neet köy­hille rahaa, jota niil­lä ei ole ollut, sen sijaan, että oli­si­vat rak­en­ta­neet hyv­in­voin­ti­val­tio­ta alhaal­ta päin huole­hti­mal­la esimerkik­si koko kansan koulut­tamis­es­ta. Etelä-Amerikan ongel­mana ovat pait­si köy­hyyt­tä uus­in­ta­va väestönkasvu myös vau­rau­den perus­tu­mi­nen yksipuolis­es­ti luon­non­va­roi­hin, mil­lä on tapana syn­nyt­tää jät­timäisiä tuloeroja.) 

Kleinin mielestä Maail­man­pank­ki oli pahis, kun se vaati solakoit­ta­maan val­tion hallintoa. Kyse ei kuitenkaan ollut sairaaloista tai kouluista vaan pöhöt­tyneen hallinnon kar­simis­es­ta. Argen­ti­inas­sa hallinnon­palkkalis­toil­la oli val­tavasti väkeä, kun isot pomot oli­vat palkan­neet suku­laisi­aan pienem­mik­si pomoik­si tekemään ei mitään. 

Sri Lankas­sa ran­nat ryövät­ti­in tsunamin jäl­keen köy­hiltä kalas­ta­jil­ta rikkaiden lois­to­hotelleille. Avus­tus­ra­ho­ja käytet­ti­in tehokkaiden kalas­tusalus­ten ostoon, mikä vei kalas­ta­jil­ta vielä elinkeinonkin. Köy­hiä kalas­ta­jia kohdelti­in väärin, mut­ta syynä eivät olleet Chicagon pojat vaan paikalliset iso­kenkäiset ja se, ettei maan­omis­tu­solo­ja ollut määritel­ty. Tästä talousop­pi­neet ovat mon­esti varoit­ta­neet. Jos kalas­ta­jat oli­si­vat omis­ta­neet rantansa, he oli­si­vat olleet muu­tok­ses­sa voit­tavalle puolella. 

Vas­tus­taes­saan tehokkaampia ja rahakkaampia elinkeino­ja Klein samal­la tuomit­see sri­lankalaiset roman­ti­soitu­un köy­hyy­teen. Phuketin tur­istibis­nek­sen rikas­tut­ta­mat thaimaalaiset tuskin halu­aisi­vat pala­ta köy­hik­si kalastajiksi. 

Kir­jan lop­pu­osas­sa keski­tytään yhteis­ten varo­jen kähveltämiseen. Minäkin olen ihme­tel­lyt, miten Neu­vos­toli­iton rau­nioista nousi nopeasti mil­jardööre­jä. Klein ker­too mon­isanais­es­ti, , miten Irakin sodan yksi­ty­istämi­nen on tuonut suuria voit­to­ja lähel­lä Bushin hallintoa oleville ja miten huonos­ti asi­at Irakissa ovat tämän seu­rauk­se­na men­neet. Kan­nat­taa lukea, mut­ta ei ottaa objek­ti­ivise­na totuutena.

Klein kuvaa Chicagon koulun oppe­ja ikään kuin koko poruk­ka olisi ottanut tavoit­teek­seen pahan ajamisen. Täl­lä on esiku­vansa: kris­tit­ty­jen Saatana, Har­ry Pot­terin Volde­mort tai Bushin pahan akseli. Län­si­maid­en Venäjään kohdis­te­tus­ta poli­ti­ikas­ta Klein sanoo: ”he toteut­ti­vat puh­das­ta Chicagon  koulun ide­olo­giaa anta­mal­la markki­noiden tehdä mah­dol­lisim­man paljon hallaa.” 

Kir­jas­sa ei etsitä syitä vaan syyl­lisiä. Klein syyt­tää suo­raan Chicagon koulua Pinochetin Chi­lessä tekemistä jul­muuk­sista, kos­ka soti­lashal­li­tus nou­dat­ti Fried­manin talousoppe­ja. Dif­fer­en­ti­aaliy­htälöitä liitu­taul­ul­la nyhertävi­in ekon­o­mis­teista on pitkä mat­ka yöl­lisi­in katoamisi­in ja vankien kidu­tuk­si­in. En pidä uus­lib­er­al­is­ti­sista talousopeista, mut­ta syytös on kohtuuton. 

Kiusal­lista kyl­lä, maat, jos­sa Chicagon pojat riehui­v­at, ovat men­estyneet myöhem­min varsin hyvin, mut­ta men­estyk­sen hin­tana ovat val­ta­vat tulo­erot. On arvos­tuskysymys, olisiko ollut parem­pi jäädä sol­i­daariseen köy­hyy­teen. On talous­te­o­reet­ti­nen kysymys, olisiko ollut tasa-arvoisem­paa tietä vau­rauteen. Tämä kiin­nos­taisi min­ua, mut­ta sitä Klein ei juuri käsit­tele, eikä se hänen alaansa olekaan.

Etelä-Afrikas­sa olisi pitänyt toimia kuin Mugaben Zim­bab­wes­sa, kon­fiskoi­da valkois­t­en omaisu­us ja antaa hal­li­tuk­selle val­tu­udet painaa rahaa köy­hien aut­tamisek­si.  Puo­las­sa olisi kap­i­tal­is­min sijas­ta pitänyt siir­tyä työläis­ten osu­us­toimin­nal­lis­es­ti omis­tami­in yrityksiin.

Yhdys­val­tain pres­i­den­teistä Kleinil­la on hyvää san­ot­tavaa vain Richard Nixon­ista, kos­ka tämä kieltäy­tyi pois­ta­mas­ta tuki­aisia ja hin­tasään­nöste­lyä. Hin­tasään­nöstelystä Klein pitää, hän kan­nat­taa jopa ben­si­inin hin­nan sub­ven­toimista! Taloudel­lis­es­ta kehi­tyk­ses­tä hän ei pidä, kos­ka aina joku kär­sii. Hän olisi ollut ensim­mäisenä särkemässä Kehruujennyjä.

Klein kan­nat­taa ”key­ne­siläistä” talous­poli­ti­ikkaa, jol­la hän tarkoit­taa jotain pohjo­is­maid­en mukaista hyv­in­voin­ti­val­tio­ta. Tätä vai­h­toe­htoa olisi suonut tarkastelta­van enem­män. Kir­ja tekee luk­i­jan vihaisek­si, mut­ta ei tar­joa muu­ta purkau­tu­misti­etä kuin mel­lakoin­nin aina siel­lä, mis­sä maail­man johta­jat kokoontuvat. 

Kleinin kuvaa­va eri­ar­voisu­u­den kasvu, rikkaiden eristäy­tymi­nen omille aida­tu­ille alueilleen ja köy­hien eristämi­nen slum­mei­hin on tot­ta ja raas­tavaa. Glob­al­isaa­tion aikana oikeu­den­mukaisu­ut­ta etsivät eivät voi olla vain taak­sepäin katso­via konei­den särk­i­jöitä. Tarvit­taisi­in kun­non ohjel­ma, jon­ka voisi esit­tää nykyke­hi­tyk­sen vai­h­toe­hdok­si. Se kir­ja on vielä kirjoittamatta.