Terho Pursiainen lainasi minulle vuosia sitten Michael Youngin kirjan Meritokratian nousu vuodelta 1958. Vaikka kirja on kirjana hiono — se on yritetty kirjoittaa kaunokirjalliseen mutoon, jota kirjoittaja ei hallitse — se mullisti suuresti maailmankuvaani. Kirjassa esitettiin hyvin yksinkertainen ja vastaansanomaton hypoteesi.
Ajatellaan, että yhteiskunta jakautuu yläluokkaan ja alaluokkaan. Lähdetään liikkeelle luokkayhteiskunnasta, jossa jokainen elää siinä yhteiskuntaluokassa, johon on syntynyt, eikä säätykiertoa ylä.- ja alaluokan välillä juuri ole. Lahjakkuus näiden yhteiskuntaluokkien välillä jakautuu niin, että ylälöuokassa on jonkin verran enemmän lahjakkaita kuin alaluokassa, mutta molemmissa luokissa on sekä fiksuja että vähemmän fiksuja.
Sitten tapahtuu sosiaalinen vallankumous, ja luokkasiteet murtuvat. Syntyperä ei enää määrääkään kohtaloa, vaan mahdollisuuksien tasa-arvon nimissä jokainen pääsee etenemään niin korkealle kuin omat eväät riittävät. Savupirtin pojasta voi tulla presidentti. Hienoa?
Tämä kuulostaa ensin tasa-arvoiselta, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Yläluokka poimii lahjakkuudet alaluokasta ja sysää omat mustat lampaansa alaluokkaan. Lopputuloksena on, että yläluokka muodostuu kaikilla tavoilla onnekkaista ihmisistä ja alaluokkaan seuloutuvat onnettomimmat. Samalla käy niin, että alaluokka menettää kyvykkäät poliittiset johtajansa. Luokkajako muuttuu vain entistä julmemmaksi.
Youngin teoria perustuu virheellisen yksinkertaiseen käsitykseen lahjakkuuden geneettisestä periytymisestä, mutta teoria ei kaadu siihen. Geneettisen valikoitumisen kautta prosessi veisi kymmeniä sukupolvia, mutta vaihdetaan geneettisen periytymisen tilalle sosiaalinen ja huomamme, että teoria toimii yhä. Eikä tarvitse olla kyse vain lahjakkuudesta. menestykseen vaikuttavat myös terveys, päihdeaddiktiot, kauneus ja niin edelleen. Asia muuttuu vain synkemmäksi.
Raivostuttavinta Youngin teoriassa on se, että en löydä siitä virhettä. Eihän meistä kukaan voi sanoa, että mahdollisuuksien tasa-arvo olisi huono tavoite, ettei duunarin lapsesta saisi tulla herraa. Tuon kirjan lukemisen jälkeen aloin katsella maailmaa aivan toisin silmin, ja löysin todisteita Youngin kuvaaman prosessin etenemisestä vähän kaikkialta.
