Taas on käynistynyt jokasyksyinen näytelmä lastenpsykiatrian korvamerkityistä valtionavuista. Hallitus ei ole niitä budjettiesitykseensä mahduttanut, kuten muistaakseni ei koskaan. Eduskunta tulee lasten pelastukseksi ja lisää rahat budjettiin joulukuussa.
Miten meillä voi olla poliittisesta väristä riippumatta niin nuijia hallituksia, että noin ikävästi kohtelevat sairaita lapsia?
Todellisuudessa tuosta korvamerkitystä rahasta ei ole lapsille kuin haittaa. Kun raha tuli budjettiin yllätyksenä muistaakseni vuonna 2000, siitä toki oli marginaalista hyötyä, koska kunnat olivat siinä vaiheessa jo lyöneet budjettinsa kiinni.
Rahan korvamerkintä on hankala asia, ellei koko tehtävää oteta valtion rahoitettavaksi. Jos valtio antaa kunnalle miljoona euroa lastenpsykiatriaan, kunta voi vähentää omaa rahoitustaan miljoonalla eurolla. Näinhän rationaalisesti ajatteleva kunta tekeekin. Jos ennen valtion korvamerkittyä rahaa kunnassa on pantu järjestykseen rahan tarpeen lastenpsykiatriaan, vanhusten hoitoon, peruskouluun ja muuhan sellaiseen, tuo optimi ei muutu mihinkään siitä, että jokin näistä kohteista saa “korvamerkittyä” rahaa. Edelleen kaikkia noita tarpeita verrataan toisiinsa ja rahaa ohjataan niihin sen käsityksen mukaan, mikä kunnassa asioiden tärkeysjärjestyksestä vallitsee. Teoriassa lastenpsykiatriaa auttaa yhtä paljon tai vähän se, että vanhustenhuolto saa korvamerkittyä rahaa. Tämä teoria voi kuulostaa kyyniseltä, mutta jokseenkin noin kunnat näyttävät toimivan.
Tämän ilmiselvän ansan välttämiseksi korvamerkittyä rahaa ei jaeta kunnille tasaisesti vaan hakemusten perusteella erilaisiin projekteihin. Tässä on kaksi ongelmaa: kunta saattaa laskea — ja aika moni on niin tehnytkin — että saattamalla lastenpsykiatrian tilanne oikein huonoon jamaan, valtion rahaa ohjautuu meidän kuntaan herkemmin. Tältä osin tuosta rahasta on vain haittaa.
Nuo projektit ovat vielä viheliäisempi asia. Heti kun tuo raha tuli, kunnat naamioivat “uusiksi” projekteiksi kaikkea sellaista, jonka olisivat tehneet muutenkin. Jos kymmenen miljoonan euron verran muutenkin toteutettavia hankkeita naamioidaan valtionosuuskelpoisiksi, ja valtionsuutta riittää vain kuuden miljoonan verran, neljän miljoonan euron edestä projekteja, jotka olisi toteutettu ilman valtionosuutta, jää odottamaan seuraavan vuoden rahanjakoa. Havaitsemme, että valtionovastukset ovatkin vähentäneet rahankäyttöä lastenpsykiatriaan, vaikka niiden piti sitä lisätä.
Minulla on tästä käyttäytymismallista omakohtaista kokemusta. Aikanaan peruspalveluministerinä olin lakkauttamassa sosiaali- ja terveyshuollon investointiavustuksia ja siirtämässä nämä rahat käyttötalouden valtionosuuksiin. Tämä johti investointien selvään lisääntymiseen, koska enää ei kannattanut jäädä odottamaan sitä, saisiko avustusta kenties ensi vuonna.
Opetusministeriön puolella vastaavaa siirtoa ei ole tehty. Valtio avustaa kuntia esimerkiksi homekoulujen remonteissa. Tämä käytäntö altistaa kymmeniä tuhansia koululaisia homeelle, sillä valtion rahaa ei ole käytettävissä tarpeeksi. Jos sitä ei olisi lainkaan, kunnat panisivat koulut kuntoon omalla rahallaan, mutta nyt bniiden kannattaa odottaa vuosia valtion mukaan tuloa. Nuo homekoulurahat pitäisi panna opetustoimen hyleisiin valtionosuuksiin.
Aina kun jonkin tehtävän rahoitusvastuu on jaettu ja epämääräinen, syntyy ongelmia.
Tästä huolimatta. Eduskunta lisää vuorenvarmasti ne lastenpsykiatrian määrärahat joulukuussa budjettiin.