MM11 Koulukirjojen hinnoittelu

Koulukir­jat ovat hyvä esimerk­ki läh­es ker­takus­tan­nus­tuot­teesta. Yhden kir­jan painami­nen mak­saa noin euron, mut­ta kir­jan hin­ta on jotain aivan muu­ta. Mitään lois­to­bisnestä oppikir­jo­jen tekem­i­nen ei kuitenkaan ole, sil­lä siihen kuluu kir­joit­ta­jal­ta hel­posti työaikaa vuosi tai enem­mänkin. Tek­i­jä saa kor­vauk­sen­sa kir­jan hinnassa.

Kir­jan hin­nan pitäisi olla sen mar­gin­aal­i­hin­ta — siis noin euro — ja kiin­teät kus­tan­nuk­set pitäisi peit­tää jotenkin muuten. Kiin­tei­den kus­tan­nusten per­im­is­es­tä kir­jan hin­nas­sa koituu mon­en moista harmia.

Koulut säästävät menois­saan kier­rät­tämäl­lä kir­jo­ja tai anta­mal­la oppi­ma­te­ri­aalin käyt­töön vain dig­i­taalise­na luet­tavak­si kän­nykäl­lä tai tietokoneel­la. Tämä heiken­tää oppimis­tu­lok­sia. Vaik­ka käytet­täisi­in paperi­sta kir­jaa, se on kier­rätet­ty ja siinä on edel­lisen käyt­täjän alle­vi­ivauk­sia ja mui­ta merk­in­töjä tai jopa sivu­ja puuttuu.

Kevääl­lä oppikir­jat kerätään pois annet­tavak­si seu­raavalle. Kuitenkin kir­jahyllyssä on todel­la arvokas oppikir­ja, jon­ka on ker­ran lukenut, kos­ka siitä voi aina tark­istaa asioi­ta – juuri sik­si, että on kir­jan aikanaan lukenut. Min­ul­la on kir­jahyllyssäni 1970-luvun kansan­talousti­eteen oppikirjoja.

Kansan­taloudel­lis­es­ti kir­jo­jen kier­rät­tämisessä ei ole mitään järkeä. Yhden kir­jan painami­nen mak­saa suun­nilleen yhtä paljon kuin yhden iltapäiväle­hden painami­nen, eikä niitäkään kierrätetä.

Koulut ja kir­jo­jen tek­i­jät käyvät keskenään peliä siitä, kuka mak­saa kir­jo­jen tekemiseen liit­tyvät kiin­teät kulut ja paljonko siitä mak­se­taan. Kus­tan­ta­mo­jen vas­taus oppikir­jo­jen kier­rät­tämiseen on muut­taa niiden sisältöä joka vuosi vähän ja painaa kir­jaan tehtäviä, joiden vas­tauk­sen oppi­laan pitäisi kir­joit­taa kirjaan.

Tere Sam­mal­lahti jopa esit­ti, että kir­jo­ja ei käytet­täisi lainkaan, vaan opet­ta­jat tek­i­sivät oman työn­sä ohes­sa oppi­ma­te­ri­aalit itse.

Sään­nöt oppikir­jo­jen kiin­tei­den kus­tan­nusten peit­tämis­es­tä ovat ker­ras­saan hölmöjä. Oppikir­jan tek­i­jät ovat oikeutet­tu­ja kor­vauk­seen, mut­ta kor­vaus pitäisi mak­saa sen perus­teel­la, minkä kir­jan mukaan koulus­sa opete­taan eikä painet­tu­jen kir­jo­jen hin­nois­sa. Jokaisen koulun olisi ilmoitet­ta­va käytet­tävä oppikir­ja, jos­ta mak­set­taisi­in henkilölu­vun mukaan. Koulu olisi tämän jäl­keen oikeutet­tu osta­maan painet­tu­ja kir­jo­ja oppi­lailleen sil­lä noin yhden euron hin­nal­la tai vaik­ka ilmaisek­si. Oppi­ma­te­ri­aalien tek­i­jät saisi­vat kor­vauk­sen työstään ja koul­u­laisil­la olisi kirjat.

Koulukir­jo­jen kohdal­la ker­takus­tan­nus­tuot­teen ongel­ma on kansan­talouden tasol­la pieni, mut­ta sen merk­i­tys oppimiseen on suuri.