MM2: Raha ja onni

Suomes­sa talous­poli­ti­ikan päämäärä taloudelli­nen kasvu. Ajatel­laan, että kun meistä tulee rikkaampia, meistä tulee myös onnel­lisem­pia. On toki taloudel­lisen kasvun tavoit­telu­un muitakin perustei­ta, kuten esimerkik­si julkisen talouden tas­apaino ja velka­an­tu­misen vält­tämi­nen. Kir­joi­tan siitä erik­seen. Tässä jak­sos­sa keski­tyn siihen, tuoko vauras­tu­mi­nen onnea.

Vauras­tu­mi­nen on kiis­tat­ta lisän­nyt hyv­in­voin­tia. Suomes­sa ei enää ole per­heitä, jot­ka eivät voi lähet­tää lap­si­aan koulu­un, kos­ka näil­lä ei ole kenkiä, kuten min­un lap­su­udessani vielä oli. Vuo­den 1990 jäl­keen maail­mas­sa on noin mil­jar­di ihmistä päässyt eroon äärim­mäis­es­tä köy­hyy­destä. Elämä para­nee kiis­tat­ta, kun köy­hyys helpottuu.

Kun rahaa on tarpeek­si, min­un maail­manku­vas­sani hyö­ty lisära­has­ta vähe­nee alenevien rajahyö­ty­jen peri­aat­teen mukaises­ti. Olen­nainen kysymys on, tuoko raha lisää onnea senkin jäl­keen, kun varsi­nainen köy­hyys on selätetty.

Tämä jakau­tuu kahdek­si kysymyk­sek­si. Tuleeko kansakun­ta onnel­lisem­mak­si vaurastues­saan ja tule­vatko ihmiset kansakun­nan sisäl­lä onnel­lisem­mak­si vaurastues­saan mui­ta enem­män. Äkkiseltään nämä kak­si kysymys­tä vaikut­ta­vat samoil­ta, mut­ta eivät ole.

Jokaisen maan sisäl­lä rikkaat ovat keskimäärin onnel­lisem­pia kuin köy­hät. Tästä voi vähän oikaisten vetää johtopäätök­sen, että kansakun­nan vauras­tu­mi­nen lisää kaikkien onnel­lisu­ut­ta. Se on kuitenkin vähän sama kuin sanoisi, että olympialai­sis­sa jaet­taisi­in enem­män kul­tami­tale­ja, jos dop­ing sal­lit­taisi­in. Olen­nainen osa rikkaiden onnes­ta johtuu siitä, että he ovat rikkaampia kuin muut. On loogis­es­ti mah­do­ton­ta, että kaik­ki voisi­vat olla mui­ta rikkaampia. Kyse on suh­teel­lis­es­ta rikkaudesta.

Kun kansakun­ta vauras­tuu, ihmiset voivat kulut­taa enem­män, mut­ta vain sel­l­aisia hyödykkeitä, joi­ta voi valmis­taa enem­män. On paljon luon­nos­taan niukko­ja asioi­ta, jota ei voi valmis­taa enem­män. Vaik­ka kuin­ka rikas­tu­isimme, kaik­ki eivät voi saa­da tont­tia kaupun­gin parhaal­ta paikalta. Siihen päästäk­seen on olta­va rikkaampi kuin muut.

Ihmis­ten välil­lä on aina ollut sta­tuskil­pailua. En lähde esit­telemään vajavaisia tieto­jani etolo­gias­ta, mut­ta ole­tan tämän liit­tyvän jotenkin suvun jatkamiseen ja gee­nien väliseen tais­telu­un men­estyk­ses­tä. Hienot ja yli­hin­noitel­lut merkki­vaat­teet ovat hyvä esimerk­ki. Vähä­varaiset nuoret ryöstävät niitä toisil­ta nuo­ril­ta. Min­un aikani koul­u­laiset oli­vat pukeu­tuneet säälit­tävän huonos­ti nykyaikaan ver­rat­tuna, mut­ta kukaan ei kärsinyt, kun kaik­ki pukeu­tu­i­v­at yhtä huonosti.

Jol­la on rahaa, on val­taa ja hän saa kau­ni­im­mat naiset.

Kir­jas­saan Hap­pinen: Lessons from a new sci­ence  brit­tiläi­nen talousti­eteil­i­jä Richard Layard osoit­taa tilas­tol­lis­es­ti, että kansakun­nan onnen ja vau­rau­den väli­nen riip­pu­vu­us on pie­nil­lä tulois­sa selkeä, mut­ta riip­pu­vu­us häviää läh­es kokon­aan, kun kansakun­ta on riit­tävän vauras. Suo­mi on ollut riit­tävän vauras jo kauan.

Tähän on vas­tat­tu, että riip­pu­vu­us säi­ly­isi, jos Layard muut­taisi tuloast­eikon log­a­r­it­misek­si. Tähän on kuitenkin vas­tat­ta­va huo­maut­ta­mal­la maa­pal­lon rajoista.  Tuo log­a­r­it­mi­asteikko­han tarkoit­taisi, että sama vaiku­tus kuin tulo­jen kym­menker­tais­tamisel­la on niiden nos­tamisel­la sen jäl­keen satak­er­taisek­si ja tämän jäl­keen tuhatk­er­taisek­si. Tuo riip­pu­vu­us tulo­jen log­a­r­it­mista olisi vah­va argu­ment­ti tulo­jen tasaamisen puolesta.

Layard näkee onnen riip­pu­van enem­män suh­teel­lis­es­ta ase­mas­ta toisi­in kuin absolu­ut­tis­es­ta tulota­sos­ta. Hän vie tämän päät­te­lyn loogis­es­ti eteen­päin totea­mal­la, että rikkaimpi­en rikas­tu­mi­nen heiken­tää muiden onnel­lisu­ut­ta. Sik­si pro­gres­si­ivista vero­tus­ta voi pitää hait­taverona. Mie­lenki­in­toinen näköko­h­ta, mut­ta en kuitenkaan pidä järkevänä nos­taa ylimpiä mar­gin­aaliv­ero­ja Laf­ferin käyrän huipun oikealle puolelle.[1]

Yksi seli­tys sille, ettei vauras­tu­mi­nen yli köy­hyys­ra­jan juuri lisää onnel­lisu­ut­ta on mit­tarin kali­broi­tu­mises­sa. Ihmi­nen tot­tuu rikkau­teen­sa eikä se sik­si tuo­ta hänelle pysyvää onnea. Het­ki tun­tuu hyvältä mut­ta sit­ten siihen tot­tuu. Tämä on hyväk­si ihmisen selviy­tymiselle. Huono­ja aiko­ja kestää, kos­ka mit­tari kali­broituu siihenkin eivätkä hyvät ajat saa laiskistumaan.

Vaik­ka vauras­tu­mi­nen ei tuo pysyvää onnea, köy­htymi­nen tun­tuu pahal­ta, kos­ka on jo ehtinyt tot­tua vaurauteen.

Suh­teelisen rikkau­den vastin­pari on suh­teelli­nen köy­hyys. Suh­teelli­nen köy­hyys on hyväksyt­ty yleis­es­ti köy­hyy­den mit­tarik­si Rajana pide­tään 60 pros­ent­tia medi­aan­i­t­u­loista. Tosin sitä kut­su­taan viral­lis­es­ti pien­i­t­u­loisu­u­den rajak­si. Suh­teel­lisel­la köy­hyy­del­lä tarkoite­taan sitä, että tulot ovat selvästi mata­lam­mat suh­teessa muun väestön tasoon estäen osal­lis­tu­misen yhteiskun­nan nor­maalei­hin elämään ja toim­intoi­hin, vaik­ka perus­tarpeet täyt­ty­i­sivätkin. Tämä on perustel­tu tapa ajatel­la, mut­ta samal­la se ker­too, ettei taloudel­lisel­la kasvul­la ole mitään tekemistä köy­hyy­den tor­ju­mi­nen kanssa. Vain tulon­jakoon vaikut­ta­mi­nen toimisi. Samoin suh­teel­lista rikkaut­ta voi edis­tää vain muut­ta­mal­la tulon­jakoa rikkaiden hyväksi.

Absolu­ut­tiselle ja suh­teel­liselle köy­hyy­delle pitäisi olla selkeästi omat sanansa, kos­ka ne tarkoit­ta­vat aivan eri asioita

Seu­raavas­sa jak­sos­sa käsit­te­len van­haa lem­piai­het­tani, main­on­nan vaiku­tus­ta hyvinvointiin.

[1] Laf­ferin käyrän on teo­ria vero­tuk­ses­ta. Sen mukaan vero­jen nos­to nos­taa vero­tu­lo­ja vain tiet­tyyn rajaan saak­ka. Jos niitä nos­te­taan sen rajan yläpuolelle, tuot­to piene­nee vero­jen tuot­tamien haitallis­ten käyt­täy­tymis­muu­tosten vuoksi.