Jäähyväiset HUS:lle (2) Priorisointi

Hal­li­tuk­sen yri­tyk­set estää sairaan­hoidon meno­jen kasvu ovat tuomit­tu epäon­nis­tu­maan. Kos­ka väestö ikään­tyy, hoitoa vaa­ti­vat sairaudet yleistyvät. Lisäk­si sairauk­sien hoito on edis­tynyt aimo harp­pauksin. Uudet hoidot ovat paljon parem­pia mut­ta valitet­tavasti myös paljon kalli­impia. Eri­tyis­es­ti syövän hoi­dos­sa on edis­tyt­ty huimasti samal­la kun syöpälääkkei­den hin­nat ovat nousseet nopeasti.

Voisin kir­joit­taa tässä lääkkei­den hin­noit­telus­ta, mut­ta säästän aiheen kolum­ni­i­ni Talouselämä-lehdessä.

Ei ole real­is­tista ajatel­la, ettei uusia hoito­ja tar­jot­taisi kuin niille, joil­la on varaa mak­saa hoi­dos­ta itse. Sel­l­aista voi tietysti esit­tää, mut­ta ajatuk­sel­la ei ole vaalien jälkeistä elämää.

Syövän hoidon paran­tu­mi­nen lisää ter­vey­den­huol­lon meno­ja kah­ta kaut­ta. Kun poti­las ei kalli­in hoidon ansios­ta kuole syöpään, hän kuolee myöhem­min johonkin muuhun ja se muu tuot­taa kus­tan­nuk­sia sekin. Eri­tyisen kalli­ik­si veron­mak­sajille tulee demen­ti­aan kuolem­i­nen. Kuolin­syi­den osuuk­sien sum­ma on sata pros­ent­tia, vaik­ka eräs lehti ker­ran ihmette­likin, mik­si muiden kuolin­syi­den osu­us on kas­vanut, kun syöpäkuolemien osu­us on pienentynyt.

Menot tule­vat siis vääjäämät­tä kas­va­maan, mikä ei tarkoi­ta, etteikö niiden kasvua pitäisi yrit­tää hillitä, pikem­minkin päin­vas­toin. Paras keino hillitä ter­vey­den­huol­lon meno­ja on luop­ua kalli­ista ja vähän ter­veyshyö­tyjä tuot­tavista hoidoista. On siis priorisoitava.

[LISÄYS 19.6:] Pri­or­isoitu on tietysti aina, mut­ta jos todel­la on tarkoi­tus ohja­ta ter­vey­den­hoitoon tarpeeseen näh­den aiem­paa vähem­män rahaa, se tarkoit­taa, että nyt joudu­taan epäämään sel­l­aista hoitoa, jota ennen tar­jot­ti­in ja tämä tekee asi­as­ta näkyvämmän.

Jonot ovat huonoin mah­dolli­nen tapa priorisoida.

Peri­aat­teessa opti­maa­li­nen pri­or­isoin­ti on yksinker­taista. Pan­naan kaik­ki hoito järjestyk­seen kus­tan­nuste­hokku­u­den mukaan. Aloite­taan kus­tan­nuste­hokkaim­mas­ta päästä ja jatke­taan niin kauan kuin rahaa riit­tää. Jäl­jelle jää joukko kalli­ita hoito­ja, jot­ka tuot­ta­vat vähän ter­veyshyö­tyjä. Niitä ei annet­taisi. Jos näin todel­la tehtäisi­in, saisimme raho­jemme vasti­neek­si paljon enem­män ter­veyshyö­tyjä kuin nyt.

Yksi­tyisko­hdis­sa on vähän ongel­mallisem­paa. Pitäisi tietää, paljonko hoito vaikut­taa ja mil­lä toden­näköisyy­del­lä, ja onko poti­laal­la sel­l­aisia taute­ja, jot­ka lopet­ta­vat hänen elämän­sä joka tapauk­ses­sa pian. Sydä­men­si­ir­toa esimerkik­si ei kan­na­ta tehdä henkilölle, joka on kuole­mas­sa pian syöpään.

Onko terveys niin arvokasta, että rahaa ei saa ajatella

Täl­löin joku jää ilman halu­a­maansa hoitoa. Jos bud­jet­ti on kiin­teä, hänen hoiton­sa syr­jäyt­täisi jotain kus­tan­nuste­hokkaam­paa ja saavutet­tu ter­veyshyö­ty lask­isi. Siinä ei olisi mitään järkeä, mut­ta aina­han bud­jet­tia voi kas­vat­taa. Jos iltapäiväle­hdiltä kysyy, raha ei saa koskaan olla hoidon esteenä. Elämä on niin arvokas­ta, ettei raha voi ratkaista.

Mil­lään muul­la elämän alueel­la emme ajat­tele, että mitä tahansa on tehtävä kuole­man estämisek­si. Muuten­han meil­lä olisi 30 km/h kat­tonopeus kaikil­la teil­lä. Sel­l­aista ei kukaan esitä.  Eri­tyis­es­ti ne iltapäiväle­hdet eivät olekaan tässä elämän puolella.

Valitet­tavasti myös eduskun­nan oikeusasi­amies on lin­jan­nut, että perus­tus­lain mukaan jokaisel­la on oikeus tarvit­se­maansa hoitoon, mak­soi se mitä hyvän­sä. Päätös vuodelta 2005 kos­ki perin­nöl­liseen Far­byn tau­ti­in annet­tavaa tulok­seltaan vähän epä­var­maa hoitoa, joka mak­saa neljän­nesmiljoo­nan vuodessa elämän lop­pu­un saak­ka, siis kym­meniä vuosia. En ole lukenut päätöstä, joten en tiedä, onko päätös yleis­tet­tävis­sä niin kuin se on julk­isu­udessa yleis­tet­ty. Jos tulk­in­ta tarkoit­taa todel­la kaiken pri­or­isoin­nin kieltämistä, eduskun­nan pitäisi kumo­ta se lakia muut­ta­mal­la, vaik­ka sit­ten perus­tus­lain säätämisjärjestyk­sessä. Ilman pri­or­isoin­tia ter­vey­den­huol­lon menot voivat lop­ul­ta syödä koko kansantulon.

Looginen priorisointi kohdistuisi pitkälti ikäihmisiin

Jos hoidon tulok­sel­lisu­ut­ta mitataan saavute­tu­il­la ter­veil­lä elin­vu­osil­la, kalli­ita hoito­ja kar­sit­taisi­in elämän lop­pupuolelta. Ei ole järkevää käyt­tää suuria raha­sum­mia kuole­man pitkit­tämiseen, jos sen hin­tana on huonom­pi ter­veys nuorem­mal­la iällä.

Tämä voi kuu­lostaa ikära­sis­mil­ta, mut­ta jokainen miet­tiköön sitä oma­l­ta kannal­taan: jos saisi päät­tää, saisiko koko akti­ivi­aikansa huonom­paa hoitoa, jot­ta rahat säästy­i­sivät viimeis­ten elin­vi­ikko­jen hoitoon. Voitaisi­in tietysti myös ajatel­la ter­veysvaku­u­tus­ta, joi­ta olisi eri­laisia: halvem­pia ja kalli­impia ja ero olisi palvelulu­pauk­ses­sa elämän ehtoop­uolel­la. Kum­man valitsisit?

Lait kuntoon

Pri­or­isoin­nin kohdal­la lait ovat epä­selviä. Lait oikeud­es­ta hoitoon on kir­joitet­tu sel­l­aisel­la kukkaiskielel­lä, ettei niistä ole käytän­nön ohjeek­si. Niitä pitäisi sel­ven­tää. Eri­tyis­es­ti jos halu­taan kar­sia hoidoista, karsin­nan kohden­tamis­es­ta pitäisi päät­tää avoimesti. Nyt ter­vey­den­huol­loista vas­taa­vat päät­täjät ja lääkärit ovat aika kinkkisessä tilanteessa, kun lait vaa­ti­vat yhtä ja taloudel­liset reunae­hdot toista.

Sar­ja jatkuu. Seu­raavak­si siitä, miten toim­intaa voisi tehostaa. Siihen voi kuitenkin men­nä tovi, kos­ka läh­den aamul­la fil­lar­il­la kohti Pär­nua. Jos laivas­ta löy­tyy rauhalli­nen pöytä, ehkä kir­joi­tan siellä.