Pidin naurettavana syyttää persuja äärioikeistolaisuudesta, mutta erehdyin

Pidin aikanaan lapsel­lisi­na perus­suo­ma­laisi­in kohdis­tunei­ta syyt­teitä ääri­oikeis­to­laisu­ud­es­ta. Joitakin sin­imus­tia heil­lä siel­lä on jäs­en­inään, mut­ta hul­lu­ja on kaikissa porukoissa.

Olen joutunut tark­ista­maan kantaani.

Jytkyn jäl­keen 2011 mielipi­deil­mas­to Suomes­sa muut­tui. Vasem­mis­toli­it­to­laiset valit­ti­vat, että hei­dän jäsenistön­sä on alka­nut esit­tää kaiken maail­man rasis­tisia ajatuk­sia, joi­ta ei ollut sopi­vaa sanoa ennen.

Ihmi­nen on sosi­aa­li­nen eläin, jon­ka ajat­telua kahlit­see jonkin­lainen sosi­aa­li­nen nor­mi. Nor­mi pitää yhteisöä koos­sa.  Tuon normin siir­tymisen näen ääri­oikeis­ton nousuna.

Nyt on tapah­tunut paljon rajumpi mielip­itei­den raais­tu­mi­nen. Sopi­vaisu­u­den raja julkises­sa keskustelus­sa on siir­tynyt mon­ta askelta ääri­oikeis­ton suun­taan. Tämä kos­kee valitet­tavasti myös kokoomus­ta, ja se tekee asi­as­ta vaarallisen.

Radikaalin oikeis­ton nousu on mon­es­sa maas­sa tapah­tunut niin, että ”sivistys­porvar­it” ovat liit­toutuneet ääri­oikeis­ton kanssa saadak­seen oikeis­to­laisem­paa talous­poli­ti­ikkaa, mut­ta lop­putu­los onkin vahvis­tanut äärioikeistoa.

Asi­aa pitäisi tietysti tutkia suuril­la aineis­toil­la eikä min­un sammakkoperspektiivistäni.

Min­ul­la on kak­si esimerkkiä keskustelus­sa esite­ty­istä mielip­iteistä, jot­ka eivät olisi olleet mah­dol­lisia vielä vuosi sitten.

Sanoin Twit­teris­sä, että min­is­teri Jun­ni­lan maine on Suomen ulkop­uolel­la sen ver­ran huono, ettei hän ole oikein hyvä vas­taa­maan maamme vien­nin edis­tämis­es­tä. Sain suuren määrän vas­tauk­sia, joiden yhteinen nimit­täjä oli, että koko ongel­ma johtuu siitä, että suo­ma­laiset keskustel­e­vat kan­sain­välisen lehdis­tön kanssa ja näin tiedot Jun­ni­lan heikkouk­sista lev­iävät ulko­maille. Ei olisi muu­ta­ma vuosi sit­ten kukaan kuvitel­lut, että hal­li­tus­puolueesta vaa­di­taan kan­sain­välisen lehdis­tön toimin­nan suit­simista Suomes­sa — kuten muuten on vaa­dit­tu Unkaris­sa ja Turkissa, joten ei sen olisi pitänyt olla yllättävää.

Toisen ker­ran aloitin keskustelun siitä, mitä tehdä, jos Venäjäl­lä alkaa sisäl­lis­so­ta ja miljoonat yrit­tävät pae­ta tais­telu­ja Suomen puolelle. Tarkoituk­seni oli kysyä, kan­nat­taisiko perus­suo­ma­lais­ten muut­taa kan­taansa Dublin­in sopimuk­seen. Kymmenet kir­joit­ta­jat kehot­ti­vat ampumaan kuole­maa pak­enevat naiset ja lapset rajalle. Kun tuhat on ammut­tu, muut eivät enää pyri.

Ei täl­laista kukaan esit­tänyt ennen.

Nämä ovat kak­si min­un esimerkkiäni, mut­ta en tietenkään tee niistä suurem­pia johtopäätök­siä. Saman­laisia esimerkke­jä on valitet­tavasti paljon lisää.

Myös vih­jauk­sia poli­it­tis­es­ta väki­val­las­ta esitetään nyt enem­män kun ennen — aluk­si tietysti ”leikin varjolla”.