Rahalla hoitoon ohi jonojen?
Laastariveron poisto
Ollessani peruspalveluministeri poistettiin niin sanottu laastarivero. Liikennevakuutusyhtiöt maksoivat onnettomuuksista loukkaantuneista vain saman symbolisen sairaalamaksun kuin potilaatkin eli onnettomuuspotilaiden hoidon maksoivat käytännössä kunnat. Tästä edusta vakuutusyhtiöt maksoivat korvausta, ”laastariveroa”, valtiolle. Käytäntö muutettiin niin, että vakuutusyhtiöt maksoivat asiakkaistaan (melkein) kaiken ja laastarivero valtiolle lopetettiin. Pitkäaikainen hoito on yhä julkisen sektorin vastuulla.
Yritin tuolloin esittää, että julkisten sairaaloiden pitäisi tehdä vakuutusyhtiöiden kanssa sopimus onnettomuuspotilaiden jonon ohituksesta, koska vakuutusyhtiöt maksoivat heille korvausta myös ajalta, jolloin he odottivat hoitoa. Vaikka hoidattaminen yksityissairaaloissa tuli niille kalliimmaksi, ne säästivät odotusajan korvauksissa.
Esitystäni pidettiin potilaiden tasa-arvon vastaiselta, mitä se suppeasti tarkasteltuna tietysti olikin. Olisin varmaan voinut saada tahoni läpi ministerin valtaa käyttäen, mutta kauteni loppui, ja seuraajani ajatteli asiasta eri tavalla.
Lopputulos oli, että vakuutusyhtiöiden potilaat hoidetaan yksityissairaaloissa, julkinen menetti niistä saatavat rahat ja paljon lääkäreitä yksityisille. Muiden potilaiden hoito ei nopeutunut – pikemminkin päinvastoin – eikä terveydenhuollon eriarvoisuus vähentynyt vaan kasvoi.
Ruotsissa ei tarvita hoitotakuuta
Kysymykseen hoidon nopeuden arvosta törmäsin myös neuvotellessani pääministeri Lipposen kanssa kansalliseen terveyshankkeeseen suunnitellusta hoitotakuusta, siis siitä, että hoito on annettava määräajassa. Lipponen vastusti sitä minulle tutuilla argumenteilla: Ruotsissa hoitotakuusta oli juuri luovuttu, koska se vähensi terveyshyötyjä, kun hyvin tarpeellista leikkausta joudutaan lykkäämään, jotta vanhuksen suonikohjuleikkaus ei venyisi yli määräajan. Vastasin, että jos meillä olisi Ruotsin järjestelmä kokonaisuudessaan, en esittäisi hoitotakuuta. Ruotsissa landstinget maksaa sekä sairauspäivärahan että hoidon. Siksi hoidon viivästyminen tulee sille kalliiksi. Meillä Kela voi maksaa vuoden sairauspäivärahaa potilaalle, joka odottaa 500 euron leikkausta.
Potilaan ajalle pitää antaa rahallinen arvo. Lisäksi on tunnustettava, että toiselle aika on kalliimpaa kuin toiselle. Me kaikki ymmärrämme, että oli järkevää hoitaa arvokisoihin valmistautuvan Tero Pitkämäen kipeä olkapää heti eikä vasta kisojen jälkeen, kun olisi ollut hänen vuoronsa.
Eläkeläisen olkapää on itselle yhtä arvokas kuin työssä olevan olkapää hänelle itselleen, mutta sen lisäksi työssä olevan työkyky arvokas yhteiskunnalle. Tämän tosiasian tunnustaminen on viisauden alku.
Julkisessa terveydenhuollossa tätä tosiasiaa ei ole tunnustettu, mutta tämän seurauksena terveydenhuollostamme on tullut epätasa-arvoisempi, vaikka yhtäläisen huonolla oikeudella kiireettömään hoitoon kuvitellaan puolustettavan terveydenhuollon tasa-arvoa.
Jonossa ohi rahalla?
Suuri syy siihen, että meillä on hyväosaisille työterveyshuolto ja terveyskeskukset ovat jääneet työttömien ja eläkeläisten hoitopaikoiksi, on siinä, että työnantajan kannattaa maksaa työtekijälle työterveyshuollosta, jotta tämä ei olisi poissa töistä lääkärille jonottamassa. Moni keski- ja hyvätuloinen maksaa pikkuvaivoista mieluummin itse yksityislääkärille kuin jonottaa terveyskeskuksessa. Ymmärtääkseni enemmistö pienten lasten vanhemmista on ottanut taaperolleen yksityisen sairausvakuutuksen. Tämä käytäntö johtaa paitsi terveyspalvelujen ylikäyttöön – viemme lapsen varmuuden vuoksi lääkärille, kun siitä ei tarvitse maksaa mitään – myös terveydenhuollon eriarvoisuuden kasvuun.
Jos olisin vakuutuskapitalisti, lanseerasin lapsivakuutuksen, jossa jokainen käynti maksaisi edes jotain. Paljon turhia käyntejä jäisi väliin. Tämä ratkaisisi ylihoidon ongelmasta osan, mutta ei lääkäriaseman rahanahneudesta johtuvaa. Moni on kertonut, että kun tuo kuumeisen tenavan lääkärille, tämä kysyy ensimmäisenä, onko vakuutusta ja jos on, dollarinkuva syttyy silmiin ja laboratoriolomakkeeseen laitetaan rasti jokseenkin jokaiseen ruutuun. Miten se vakuutus vaikuttaa tutkimuksen tarpeellisuuteen?
Services of the poor tend to be poor.
Kun asioista päättävät eivät itse käytä julkista terveydenhuoltoa, heitä ei niin häiritse, että sen taso laskee. Tämä näkyy kunnallisessa päätöksenteossa räikeän selvästi.
Minulla on asiaan pragmaattinen ratkaisu. Jos kerran rahalla joka tapauksessa pääsee terveydenhuoltoon nopeammin, päästäköön siihen nopeammin myös terveyskeskuksissa. Ne, joille aika on kallista, voisivat maksaa jonon ohittamisesta, koska voivat sen tehdä nyt jopa tapauksessa. Resurssit jäisivät kuitenkin julkiselle puolelle, joten nämä jonon ohittajat eivät hidastaisi muiden hoitoon pääsyä vaan pikemminkin nopeuttaisivat.
Yksityislääkärit terveyskeskusten jonoja purkamaan?
Säätytalolla kuulemma keskustellaan terveyskeskusjonojen lyhentämisestä kohottamalla Kela-korvauksia rutkasti niin, että yksityislääkärillä käynnistä potilas maksaisi itse vain 20 euroa. Näin saataisiin vajaakäyttöiset yksityislääkärit käyttöön. Kokeilin ajan varaamista Helsingissä. Tunnin sisällä löysin 32 vapaata lääkäriaikaa Mehiläiseltä ja Terveystalolta. Ne jäävät mitä todennäköisimmin täyttämättä. Tyhjäkäyntiä siis on.
Ei se ihan näin menisi. Nyt yksityislääkärit pääsevät kelpo ansioille, vaikka vajaakäyttöä on. Jos vajaakäyttöä ei enää ole, ansiot tietysti nousevat. Lääkäreilä siirtyy terveyskeskuksista pörriäisten palveluun, kunnes löytyy uusi tasapainotila. Siinä terveyskeskuksiin pääsy olisi entistä vaikeampaa ja veronmaksajien menot suuremmat.
Sinänsä on matemaattinen tosiasia. että jos tavoitteena on lääkärille pääsy ilman jonotusta, lääkäreillä on oltava väljyyttä, siis vapaita aikoja, joita kukaan ei tule käyttämään. Se maksaa, mutta niin maksaa myös terveydenhuollon odottaminen.
Jonossa ohittamine rahalla on aivan eri asia kun se, että tiettyjä elämää pelastavia hoitoja ei enää saa kuin rahalla. Tästä myöhemmin.