Iida Rauma: Hävitys

Kuun­telin Fin­lan­dia-voit­ta­jan jo jokin viikko sit­ten, mut­ta en ole osan­nut oikein päät­tää, mitä siitä kirjoittaisin.

Mielestäni paras kir­ja ei voit­tanut, mut­ta ehkäpä tärkein kir­ja kuitenkin voitti.

Kir­ja on aut­ofik­tio kouluk­iusaamis­es­ta. Aihe on min­ulle häm­men­tävä, kos­ka en tiedä oikein, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä.

En lähde arvioimaan kir­jaa kir­jal­lise­na työnä. Sanon vain, että se siir­si min­ut ja ajatuk­set omaan maail­maansa, mikä on aina hyvän kir­jan merk­ki. Kovin mukavaa siinä maail­mas­sa ei kyl­lä ollut.

Iida Rau­ma oksen­taa vihansa, katkeruuten­sa ja tuskansa luk­i­jan päälle val­ta­vana tyk­i­tyk­senä. Hän­tä näyt­tää raivos­tut­ta­van muun muas­sa kaik­ki, esimerkik­si Turun kaupunkisu­un­nit­telu. Helsinkiläisenä tyy­dyn kom­men­toimaan tätä vain asi­aa koske­val­la liikennemerkillä.

Sel­l­aista kouluk­iusaamista, jota kir­joit­ta­ja kuvailee, ei min­un koulus­sani ollut, vaik­ka jotkut oli­vatkin suosi­tumpia kuin toiset. Itse en kuu­lunut luokkamme ker­maan, mut­ta ei se min­ua eikä muitakaan kuu­lumat­to­mia suuresti suret­tanut. Onko niin, että kiusaami­nen on ilmiönä voimis­tunut viime vuosikym­meninä, vai vai­et­ti­inko siitä vain ennen?

Lapset ja varhais­nuoret voivat olla toisi­aan kohtaan ääret­tömän jul­mia. Ei pitäisi näytel­lä etolo­gia, kun ei sel­l­ainen ole, mut­ta sanon kuitenkin:

Voisiko tämä eri­laisu­ut­ta vihaa­va taipumus olla peräisin heimoy­hteiskun­nan ajoista, jol­loin hei­mon kan­nat­ti tor­jua yht­enäisyyten­sä nimis­sä kaikkea vähänkin toisenlaista?

Kir­ja on lehti­ti­eto­jen mukaan aut­ofik­tio­ta, eli kir­jail­i­ja ker­too omista koke­muk­sis­taan. Ilmeis­es­ti hän kuitenkin esi­in­tyy kir­jas­sa kaht­e­na eri henkilönä, jot­ka nekään eivät pidä toi­sis­taan, mut­ta en ole varma.

Aut­ofik­tios­sa on se vika, että luk­i­ja ei tiedä, mikä kir­jas­sa on fak­taa ja mikä fik­tio­ta. Sil­loin voi pan­na todel­lisen henkilön syn­niksi asioi­ta, joi­ta tämä ei ole lainkaan tehnyt. Luk­i­ja ei voi tietää, onko kir­jas­sa seikkaperäis­es­ti kuvat­tu opet­ta­jan kauheus tot­ta vai tarua.

Kir­jas­sa hyökätään raivoisas­ti tutkimus­ta vas­taan, jos­sa kuvataan, ettei kouluk­iusaami­nen osu sat­un­nais­es­ti kehen tahansa, vaan joil­lakin oppi­lail­la on taipumus vetää kiusaamista puoleen­sa. Tätä ei saisi tutkia, kos­ka syylli­nen kiusaamiseen on kiusaa­ja eikä uhri.

Minä taas yliopis­tom­aail­mas­ta tule­vana suh­taudun raivopäis­es­ti ajatuk­si­in, ettei joitain ilmiöitä saisi lainkaan tutkia. Suomes­sa on kak­si sanaa syy ja syylli­nen, eivätkä ne tarkoi­ta samaa asiaa.

Tässäkin kir­jas­sa kävi niin, että päähenkilö jou­tui vai­h­ta­maan koulua kiusaamisen vuok­si, mut­ta kiusaami­nen vain jatkoi seu­raavas­sa koulus­sa. Täl­laisia ker­to­muk­sia olen kuul­lut paljon ja vielä enem­män olen kuul­lut niitä työpaikkakiusaamisesta.

Olen mon­esti sanonut, että ei ole oikein siirtää kiusat­tu toiseen koulu­un. Pitäisi siirtää kiusaa­ja. Kir­jas­sa kiusaamiseen osal­lis­tui kuitenkin läh­es koko luokka.

Poli­ti­ikas­sa olen oppin­ut, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä joku itseen­sä kohdis­tuneesta epäoikeu­den­mukaisu­ud­es­ta sanoo.  Kir­jaa kuun­nel­lessa tämä varoi­tus oli koko ajan mielessä; eri­tyis­es­ti kun oli kyse opettajasta.

Mut­ta aivan var­masti kir­joit­ta­jal­la on ollut syytä tun­tea itsen­sä kiusatuk­si ja syrjityksi.

Jos olisin vastapuolen asiana­ja­ja ja saisin tehtäväk­seni etsiä kir­jas­ta kohtia, jois­sa kir­joit­ta­ja kuvaa hal­ven­tavasti tois­t­en sanomisia, luon­teen­pi­irteitä, pukeu­tu­mista tai ulkoa­sua, tehtävä olisi helppo.

Ilmiönä kouluk­iusaami­nen on vaka­va. Jotain sille olisi tehtävä, mut­ta en oikein kek­si sel­l­aisia toimen­piteitä, joi­hin edes itse uskoisin.

Juuri sik­si on hyvä, että en ryhtynyt opet­ta­jak­si. Siis hyvä oppi­laiden kannalta.

Voisiko jokin anonyy­mi ilmianto­jär­jestelmä tuo­da ongel­mat parem­min opet­ta­jakun­nan tietoon? Niitähän on men­estyk­sel­lä käytet­ty työelämässä.