René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä

Tämäkin kir­ja kuu­lui niihin, jot­ka päätin kuun­nel­la velvol­lisu­u­den tun­nos­ta tut­tua kir­jail­i­jaa kohtaan. Mut­ta kyl­lä kannatti!

Olen ennenkin sanonut, että koulun his­to­ri­anope­tus oli min­un aikanani aika heikkoa, vaik­ka oma his­to­ri­an opet­ta­jani oli sinän­sä hyvin pätevä. Koko Bri­tann­ian mullis­tanut ja teol­lisen val­lanku­mouk­sen kär­jistänyt Mainio val­lanku­mous selostet­ti­in his­to­ri­ankir­jas­sa hal­lit­si­ja­su­vun per­heri­itana eikä Suomen his­to­ri­as­sa kat­sot­tu edes aiheel­lisek­si maini­ta sitä, että 1600-luvun lop­un nälän­hätä, rut­to ja iso­vi­ha pudot­ti­vat Suomen asukaslu­vun kolmannekseen.

Käsi­tyk­seni sekä Venäjän että Ruotsin his­to­ri­as­ta mullis­tui Renén kir­jan ansioista. Koulus­sa sain sen käsi­tyk­sen, että Ruot­si ja Venäjä oli­vat tois­t­en­sa päävi­hol­lisia ja että nämä vihol­lisu­udet kohdis­tu­i­v­at Suomen itärajaan.

Kir­jan mukaan Venäjän päähuomio oli etelässä ja että tataarien (koulus­sa puhut­ti­in mon­goleista) vaiku­tus Venäjän his­to­ri­as­sa ja vielä nykyisessä hallintoma­llis­sa oli merkit­tävä. Vaik­ka Venäjä oli itsenäistynyt tataarien val­lan alta, maa mak­soi vero tataareille, Kul­taiselle ordalle pitkään.

Suomen ja Venäjän nahis­telu ei koskenut niinkään Suomea kuin Bal­ti­aa ja Liiv­in­maa­ta. Liiv­in­maas­ta tais­telti­in niin veris­es­ti, ettei koko Liivin kansaa enää ole.

Nor­jan päävi­holli­nen ei ollut Ruot­si vaan Tan­s­ka. Se, ettei Ruot­si lähet­tänyt Suomen sodas­sa kun­non joukko­ja Suomeen tais­tele­maan Venäjää vas­taan, joh­tui siitä, että ne oli sidot­tu Tan­skan ja Nor­jan rajoille.

Kaar­le XII saa kir­jas­sa tuomion Ruotsin suur­val­ta-ase­man hävit­tämis­es­tä. Sen tosin tiesin entu­ud­estaan. René kut­suu hän­tä Karoluk­sek­si. Kysyin häneltä tästä, kos­ka Google ei ker­tonut asi­as­ta mitään. Sil­lä nimel­lä hän kuulem­ma allekir­joit­ti kirjeensä.

Sitä en tien­nyt, että Ruotsin val­tio eli lähin­nä muiden maid­en mak­samil­la sub­ven­tioil­la. Niistä sovit­ti­in yleen­sä rauhan­sopimuk­sis­sa ja Ruot­si neu­vot­teli mak­su­ja hyväk­seen myös hävi­tyn sodan päät­teek­si. Ruot­sille mak­set­ti­in myös ulkopoli­it­ti­sista ja soti­laal­li­sista ”palveluk­sista”.

Venäjän suurlähet­tilääl­lä oli merkit­tävä rooli Ruotsin kus­tavi­laisen ajan sisäpoli­ti­ikas­sa. Suurlähet­tiläs hal­lit­si Ruotsin poli­ti­ikkaa avokätisil­lä lahjuksilla.

Ruot­si oli ennen Suomen mene­tys­tä sodas­sa läh­es koko ajan ja mitä vas­taan mil­loinkin. Kun aloin turhau­tua tähän sotien sekamel­skaan, kir­ja antoi niille seli­tyk­sen. Armei­jan on käytävä jatku­vasti sotaa tai se alkaa syödä omaa maataan. Rauhan aikana soti­laille piti mak­saa palkkaa, sota-aikana he han­kki­vat elan­ton­sa ryöstämällä.

Ihmette­len, että kir­ja ei päässyt Fin­lan­dia-ehdokkaak­si. Ehkä syynä oli detalji­tiedon liika määrä. Liialli­nen nip­peli­ti­eto estää met­sän näkemistä puil­ta, mut­ta toisaal­ta yksit­täis­ten virkami­esten merk­i­tys voi olla mon­en silmis­sä mie­lenki­in­toista tietoa.

Todel­la silmiä avaa­va kir­ja, jos­ta opin valtavasti.

En suosit­tele kuitenkaan sen kuun­telemista. Se pitää lukea. Tek­sti on niin ytimekästä, ettei yhtään vir­ket­tä ole varaa mis­sa­ta. Kuun­neltaes­sa menee aina jotain ohi. Niin kuin René min­ulle huo­maut­ti, kir­jas­sa ole­va kart­ta on elin­tärkeä. Sitä ei voi kuunnella.