Tämäkin kirja kuului niihin, jotka päätin kuunnella velvollisuuden tunnosta tuttua kirjailijaa kohtaan. Mutta kyllä kannatti!
Olen ennenkin sanonut, että koulun historianopetus oli minun aikanani aika heikkoa, vaikka oma historian opettajani oli sinänsä hyvin pätevä. Koko Britannian mullistanut ja teollisen vallankumouksen kärjistänyt Mainio vallankumous selostettiin historiankirjassa hallitsijasuvun perheriitana eikä Suomen historiassa katsottu edes aiheelliseksi mainita sitä, että 1600-luvun lopun nälänhätä, rutto ja isoviha pudottivat Suomen asukasluvun kolmannekseen.
Käsitykseni sekä Venäjän että Ruotsin historiasta mullistui Renén kirjan ansioista. Koulussa sain sen käsityksen, että Ruotsi ja Venäjä olivat toistensa päävihollisia ja että nämä vihollisuudet kohdistuivat Suomen itärajaan.
Kirjan mukaan Venäjän päähuomio oli etelässä ja että tataarien (koulussa puhuttiin mongoleista) vaikutus Venäjän historiassa ja vielä nykyisessä hallintomallissa oli merkittävä. Vaikka Venäjä oli itsenäistynyt tataarien vallan alta, maa maksoi vero tataareille, Kultaiselle ordalle pitkään.
Suomen ja Venäjän nahistelu ei koskenut niinkään Suomea kuin Baltiaa ja Liivinmaata. Liivinmaasta taisteltiin niin verisesti, ettei koko Liivin kansaa enää ole.
Norjan päävihollinen ei ollut Ruotsi vaan Tanska. Se, ettei Ruotsi lähettänyt Suomen sodassa kunnon joukkoja Suomeen taistelemaan Venäjää vastaan, johtui siitä, että ne oli sidottu Tanskan ja Norjan rajoille.
Kaarle XII saa kirjassa tuomion Ruotsin suurvalta-aseman hävittämisestä. Sen tosin tiesin entuudestaan. René kutsuu häntä Karolukseksi. Kysyin häneltä tästä, koska Google ei kertonut asiasta mitään. Sillä nimellä hän kuulemma allekirjoitti kirjeensä.
Sitä en tiennyt, että Ruotsin valtio eli lähinnä muiden maiden maksamilla subventioilla. Niistä sovittiin yleensä rauhansopimuksissa ja Ruotsi neuvotteli maksuja hyväkseen myös hävityn sodan päätteeksi. Ruotsille maksettiin myös ulkopoliittisista ja sotilaallisista ”palveluksista”.
Venäjän suurlähettiläällä oli merkittävä rooli Ruotsin kustavilaisen ajan sisäpolitiikassa. Suurlähettiläs hallitsi Ruotsin politiikkaa avokätisillä lahjuksilla.
Ruotsi oli ennen Suomen menetystä sodassa lähes koko ajan ja mitä vastaan milloinkin. Kun aloin turhautua tähän sotien sekamelskaan, kirja antoi niille selityksen. Armeijan on käytävä jatkuvasti sotaa tai se alkaa syödä omaa maataan. Rauhan aikana sotilaille piti maksaa palkkaa, sota-aikana he hankkivat elantonsa ryöstämällä.
Ihmettelen, että kirja ei päässyt Finlandia-ehdokkaaksi. Ehkä syynä oli detaljitiedon liika määrä. Liiallinen nippelitieto estää metsän näkemistä puilta, mutta toisaalta yksittäisten virkamiesten merkitys voi olla monen silmissä mielenkiintoista tietoa.
Todella silmiä avaava kirja, josta opin valtavasti.
En suosittele kuitenkaan sen kuuntelemista. Se pitää lukea. Teksti on niin ytimekästä, ettei yhtään virkettä ole varaa missata. Kuunneltaessa menee aina jotain ohi. Niin kuin René minulle huomautti, kirjassa oleva kartta on elintärkeä. Sitä ei voi kuunnella.
No ei tämä kaikki minulle uutta ollut. Olen kotoisin kaakkois-Suomesta ja esi-isäni olleet olleet Ruotsin sodissa. Ruotsi tapatti suomalaisia rusthollitalonpoikia turhaan hulluissa suurvaltahankkeissaan. Ja sitten 1700 luvulla ei juuri tukea tullut venäläisiä vastaan. Veikko Huovisella oli muuten joku novelli tästä.
Ruotsi kuitenkin rakensi 1700-luvulla ensin Haminan linnoituksen ja sitten massiivisen Suomenlinnan (osin ranskalaisella rahalla) ja Svartholman. Nämä oikeasti isot investoinnit menivät sitten vain paikallisen sodanjohdon toiminnan takia hukkaan. Suomenlinnan rakentaminen saattoi paradoksaalisesti kyllä jopa olla yksi pääsyy siihen, että Venäjällä nousi kiinnostus ottaa koko Suomi, saadakseen Pietariin vievän Suomenlahden reitin kokonaan haltuunsa.
Haminan ja Kotkan ympäristön linnoitukset rakensivat kyllä venäläiset. Ruotsi rakensi Svartholman, Loviisan kaupunkilinnoituksen ja Suomenlinnan. Svartholman, ja Loviisan kaupunkilinnoituksen, kun ne oli siirtynyt venäläisten haltuun, tuhosivat englantilaiset 1856 Krimin sodassa.
30-vuotiseen sotaan osallistui sotaväkeä koko Ruotsin alueelta, ei pelkästään Suomesta.
Sen sodan ikävä piirre oli että se alkoi uskontosotana, katolilaiset vastaan luterilaiset, Saksan luterilaiset pyysivät Ruotsia apuun, koska he eivät yksin pystyneet torjumaan katolilaisia jotka halusivat “puhdistaa” harhaopit pois. Jos olisi käynyt niinkuin he tavoittelivat, saattaisimme kaikki olla katolilaisia.
Sodan olisi saanut päättyä kuningas Kustaa Adolfin kuolemaan, mutta koska perillinen Kristiina oli alaikäinen niin valtionhoitaja Oxenskjöld jatkoi sotaa 30 vuotta ja koko Ruotsi velkaantui pahasti ja köyhyys iski, vaikka valtakunta paisui suurvallaksi.
Suuri Pohjan sota 1700-luvulla oli katastrofi. Ainoa saavutus oli Narvan taistelu alussa, sen jälkeen meni huonosti. Kunnioittaakseen ruotsalaisten yrityksiset ajaa venäläiset pois Ukrainasta on kyseisen maan lippu sinikeltainen.
Suuren Pohjan sodan suhteen ei pidä unohtaa sitä miten Kaarle XII kyykytti August II Väkevän puolalais-liettualaiset ja saksilaiset joukot venäläisine tukijoukkoineen lähes puhtaasti 6–0. Kyseinen kamppanja osoitti jotain jokseenkin pirullista sotilaallista nerokkuutta ja sen pitäisi edelleen kuulua historian suuriin taruihin / strategian opetukseen — tosin kyseinen menestys ilmeisesti johti suureen ylimielisyyteen ja uskoon omasta voittamattomuudesta — jonka seurauksena seikkailu saavutti sitten kulminaatiopisteensä Pultavassa.
Kun tarkastellaan Ruotsin suurvalta-aikaa ja Suomen kohtaloa osana Ruotsin valtakuntaa, niin pitäisi kai aina miettiä mikä olisi ollut vaihtoehtoinen historia. Ei liene kovinkaan rohkeaa väittää, että sellainen vaihtoehtoinen historia, jossa Suomen alue ja/tai suurempi kokonaisuus Itämeren suomensukuisista kansoista olisi voinut elää jossain rauhallisessa lintukodossa, olisi ollut käytännössä täysin mahdotonta. Itämeren alueellahan oli valtavia intressiristiriitoja kauppareittien hallinnasta yms. viimeistään viikinkiajoista lähtien ja mukana oli resursseiltaan ja väestöpohjaltaan merkittävästi suurempia tekijöitä kuin joku Ruotsi — ja sen itäinen maakunta.
Tässä mielessä pitäisi ehkä olla tyytyväinen, että kaikkien ulkoisten paineiden aallokossa Ruotsi pystyi luovimaan ajoittain jopa paikallisena suurvaltana ja että tämän sivutuotteena itäisen maakunnan alueella pystyi kehittymään jonkinlainen kansallinen yhteinäisyys ja kansallistunto paikaillisten suomalaisheimojen keskuudessa. Jos vertailuna ajattelee jotain muskoviittien alaisuuteen jääneiden suomensukuisten kansojen kohtaloa, niin eihän meille lopulta niin huonosti käynyt kaikesta kurjuudesta huolimatta.
Ei pidä myöskään vähätellä Ruotsin valtakunnan omaa osuutta menestykseen vaikka rahoitusta tulikin sotiin tulikin Ranskasta yms. Ratkaisevaa oli yhteiskunnan tehokkuus — mm. ruotuväkilaitos takasi koulutetun helposti mobilisoitavan armeijan, jota monilla vastustajilla ei ollut saatavilla ennen yleisenasevelvollisuuden käyttöönottoa paljon myöhemmin. Samoin kattava väestökirjanpito ja tehokas verotus — ja ehkä myös aateliston aseman redusointi sekä itsenäisten talonpoikien säästyminen tehosti vähäisten resurssien parasta mahdollista käyttöä.
Monelta osalta menestys perustui myös sotilaallisiin innovaatioihin ja ennakkoluulottomuuteen niiden hyödyntämisessä — kuten kuten kevyen ratsuväen ja tykistön hyödyntäminen 30-vuotisessa sodassa, karoliinien gå-på taktiikka, jolla monasti muserrettiin vastustajan ylivoima tai rannikkolaivasto, joka saavutti maailmanmittakaavassakin kunnioitettavan voiton Ruotsinsalmen taistelussa.
Jotain Suurta Pohjan sotaakin tavataan pitää vain jonain Kaarle XII:n ylitiöpäisenä seikkailuna, mutta tässä uhontuu se, että koko sota alkoi kaikkien naapurimaiden liittoutuessa Ruotsia vastaan (kuten nimim. “kommentti” jo totesikin) ja aloittaessa opportunisesti sodan toivoen nuoren kuninkaan johtamaan maan luhistuvan nopeasti. Sota lähti kuitenkin alusta alkaen hyökkääjien kannalta väärään suuntaan ja vasta Ruotsin resurssien ehdyttyä ja sotaretkien päädyttyä aivan liian kauas omista alueista, ylivoimainen vihollinen pääsi niskanpäälle.
Lopulta ehkä Suurta Pohjansotaakin pitäisi ennemmin muistaa suurena torjuntavoittona, jonka ansiosta edes valtakunnan ydinosat säilyivät — sen sijaan, että tuota aikaa pidettäisiin pelkästään jonain typeränä sotaseikkailuna.
Katsot siis kaakkois-suomea 17oo- luvulla? Staraja finlandiaa?
Ruotsin sota suuren pohjan sodan aikana oli Venäjän lisäksi sotaa Tanskaa, Norjaa, Saksaa, Puolaa, Liettuaa ja Preussia vastaan. Suomen valtaaminen ja isovihan aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Kaakkois-Suomi oli ollut osa Venäjää jo miehityksen ajan, mutta 1721 alue siirtyi lopullisesti pois Ruotsin ikeen alta.
Tätä seuranneissa Ruotsin revanssiyrityksissä ei ollut paljoakaan kunniallista. Vanhassa suomessa taisi mennä paremmin, mitä Ruotsin puolelle jääneessä osassa. Virallinen kieli vaihtui hallinnossa ja koulussa Saksaksi ja elämä jatkui.
Suomalaisten asema oli Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle jääneessä osassa kehnompi, talonpojat joutuivat lähes maaorjien asemaan.
Tässä yhteydessä voi myös pohtia Venäjän ja Suomenkin tilannetta Ukrainan sodan jälkeen.
Tämän ymmärtämiseen pitää ottaa historiallinen perspektiivi, Rene Nybergin tapaan.
1200-luvulla nykyisen Venäjän alueen valloitti Tsingis Khanin pojanpoika Batu Khan, joka alisti slaavikansat Kultaiselle ordalle 250 vuodeksi ja nosti lopulta Moskovan pääkaupungiksi.
Brutaalin sotilasvallan lisäksi, mongolien imperiumin menestys perustui tehokkaaseen hallintoon, kehittyneeseen verotusjärjestelmään, hopeaharkkoihin / paperirahaan ja kaupankäyntiin, sekä eliitin ”hallittuun” korruptioon.
Venäjällä ei ole ollut 1400-luvulta Italiasta alkanutta Renessanssia ollenkaan.
Renessanssista ovat kuitenkin lähtöisin koko läntisen ajattelun perusideat, joitten seurauksena Eurooppa siirtyi keskiajalta uuteen aikaan.
Näistä ideoista seurasivat mm. uudet filosofiat ja taiteet, humanismi, länsimainen demokratia, loogisempiirinen tiede, teknologialäpimurrot ja kapitalismi.
Venäjä puolestaan ”jäi keskiajalle”, Kultaisen ordan hallintomalliin juuttuneeksi ja pysyy todennäköisesti siellä vielä Ukrainan sodan jälkeenkin.
Venäjää tulee jatkossakin hallitsemaan ”fiktiivisen demokratian” ylläpitämä mongoleilta peräsin oleva brutaali, korruptoitunut ja paranoidinen ”eliittijohtoinen” diktatuuri, jossa johtajan vastustajat tapetaan.
Tästä on kirjoittanut nationalistis-konservatiivinen venäläinen ajattelija Ivan Ilin (1883–1954), joka on Putinin suosikki (on ottanut Ilinin teoksista uusiatapainokset ja jakanut ne Venäjän hallinnolle). Slavofiilinen Iljin kannatti itsevaltaa ja fasismin monia piirteitä. Hän kirjoitti mm.: ”Se joka väittää, että Ukraina ei kuulu Venäjään on maamme perivihollinen.”
Venäläisten laaja enemmistö on sitä mieltä, ettei länsimainen demokratia olleenkaan sovi Venäjälle. Sen sijaan venäjän kansalla on ”messiaallinen rooli” Kiinan ”keltaisen vaaran” ja länsimaisen ”degeneroituneen sekamelskan välillä”.
Venäjä on kuitenkin Suomen ”ikuinen ongelma” ja naapuri. Jostakin luin, että venäläisten / slaavien kanssa suomalaisilla on historiansa saatossa ollut 60 erilaista sotaa / konfliktia, ja niitä on syytä odottaa jatkossakin…
Suomalaisten on siis syytä osata ”hanskata” venäläisiä niin, että säilytämme isänmaamme itsenäisyyden ja taloutemme vahvana.
Venäjän suurvalta-aseman hävittänyttä Putinia ”kovempi kundi” oli Stalin, joka ei kuitenkaan pystynyt sodan aikana valloittamaan Suomea, vaikka antoi siitä Puna-armeijalle kolmekin kertaa käskyn.
Seppo Korppoo, asekätkijöitten sukua, Y‑kromosomi haplotyyppiä N1C1, niin kuin 60%:lla suomalaisista miehistä ja suomensukuisella Venäjän perustajalla Rurikilla, 28%:lla Kievin asukkaista ja Ivan Ilinillä.
Ei näistä omassa kouluopetuksessa 90-luvullakaan puhuttu, mutta jostain kai sitä pitää priorisoida.
Niin, ja sellaista maata kuin Ruotsi-Suomi ei ole ollut koskaan olemassa muualla kuin suomalaisessa peruskoulun historiassa.
Ruotsi-Suomi ‑käsite ei alunperin viitannut siihen, että olisi ollut sen niminen maa tai että kyse olisi ollut valtioliitosta tms. Vaan se käsite on Wikipedian mukaan muodostunut 1920-luvun vaihteessa tilanteessa, jossa Ruotsi oli vaatinut historiaansa vedoten Ahvenanmaata Ruotsin osaksi ja Suomi puolestaan perusteli sitä, että alue on historiallisesti ollut osa Suomea. Termi Ruotsi-Suomi on ajalta, jolloin mm. saamelaisille ei tunnustettu oikein mitään oikeuksia (ruotsissa ruotsalaistettiin saamelaisia ja täällä suomen- ja ruotsinkielistettiin saamelaisia), ja ajalta, jolloin Ruotsin valtakunnan historiaa katsottiin Suomi-perspektiivistä. Ikään kuin Ruotsia olisi kovinkin paljon kiinnostanut, mitä Suomen maakunnissa tapahtui. Ei sellainen periferia Ruotsin valtakunnassa kuitenkaan ilmeisesti paljoa sen enempää kiinnostanut Ruotsin johtoa kuin Ruotsin Lapin maakunnatkaan. Kiinnostuksen fokus oli yleisimmin ihan muualla Euroopassa.
Sotahistoriasta on historian kirjoissa jätetty paljon kertomatta. Kuten pakolliset väenotot. Milloin ruotsalaiset vaativat Suomen alueelta kansalaisia sotimaan omia sotiaan ties mille rintamille, ja Isonvihan aikaan Venäjä teki puolestaan suomalaisiin väenoton — joka johti osan paikallisista pakosalle, mutta osa päätyi kaleerilaivoille, joihin toisinaan liittyi verisesti kukistettuja kapinoitakin. Isonvihan aikaan pakkoväenotettuja suomalaisia lähettiin sotimaan mm. Persiaan. Koulukirjoissa puhuttiin vain Ruotsin kuninkaan menestyksistä tai menetyksistä, mutta ei sanottu mitään siitä, mitä asiat konkreettisesti tarkoittivat silloisten alueen asukkaiden kannalta. Manttaalimiesten taustoja on jonkin verran koitettu selvittää nyt jälkikäteen.
Onko tämä artikkeli todella aitoa Soininvaaraa, vai onko tili kaapattu? Teksti sisältää hurjan määrän alkeellisia kielioppivirheitä, joita ei varmasti aikuinen suomalainen tekisi, saati sitten Soininvaara.
Työkseni mm. kielentarkistusta tekevänä en löytänyt kuin yhden kielioppivirheen (“ja että tataarien”), yhden oikeinkirjoitusvirheen (“rauhan sopimuksissa”) ja kaksi lyöntivirhettä. Tavutus tosin on päin helvettiä, mutta niin se on monessa muussakin suomalaisessa blogissa, jonka alustana on WordPress.
Koulun historianopetuksessa ei myöskään mainittu, että suurin osa ‘vainovenäläisistä’ oli karjalaisia. Samalla tavalla karjalaisten pelkäämät ‘ruotsit’ olivat pääasiassa suomalaisia…
“Ruotsi-Suomea” ei tietenkään juridisesti ollut olemassa sen enempää kuin “Ruotsi-Viroa” tai “Ruotsi-Saksaa”, mutta kuvaavana historiallisena käsitteenä se on kuitenkin meidän kannaltamme käyttökelpoinen.
PS. “Mainiossa Vallankumouksessa” Hollanti valtasi Britannian. Yleistajuiset teokset esittävät asian vähän toisin, luultavasti siksi että asia on briteille hiukan nolo.
Joo, nolo on. Alankomaiden Wilhelm teki yllätyshyökkäyksen (kukaan järkevä ihminen ei olisi yrittänyt vaikeaa maihinnousuoperaatiota syysmyrskyjen jo alettua, joten siihen ei varauduttu) ja Englanti antautui ilman taisteluja. Briteillä on tapana esittää, että normannivalloitus 1066 oli se viimeinen, ei ollut.
Todellinen syy miksi Mainio vallankumous onnistui oli se että Englannin parlamentin jäsenet olivat kutsuneet Wilhelm II Oranialaisen Englannin hallitsijaksi. Ennen kuin varsinainen veretön maihinnousu onnistui oli Hollannilla vakoojat Englannissa ja olivat tehneet erittäin hyvää tiedustelutyötä . Kun varsinainen maihinnousu onnistui Englannin armeija ei tehnyt vastarintaa ja kuningas Jaakko II pakeni ilman vastarintaa. Hyvin samanlainen sotilaallinen operaatio jonka Yhdysvallat suoritti vuonna 1989–1990 Panamassa kun maan sotilasdiktaattori Manuel Noriega pakeni Vatikaanin edustustoon ja Panaman armeija ei tehnyt mitään vastarintaa. 100 vuotta Mainion vallankumouksen jälkeen siis Ranskan suuren vallankumouksen terrorin aikana Britanniassa lehdistö aloitti propaganda kampanjan kuinka onnistunut Mainio vallankumous oli ilman verilöylyä. Britannia säästyi vallankumouksesta tämänkin jälkeen
Britit ‘kutsuivat’ Vilhelm III:n vähän samaan tapaan kuin Suomen kansanhallitus ‘kutsui’ Puna-armeijan pelastamaan Suomen kansan 1939. Eli Vilhelm käski kätyreitään lähettämään kutsun että invaasio vaikuttaisi laillisemmalta. Parlamentin enemmistö käätyi Vilhelmin kannalle (oikeastaan tämän vaimon Marian, joka oli perimysjärjestyksessä lähempänä) vasta sitten kun tämä oli armeijoineen Lontoossa eikä asialle mitään enää voinut.
Mainio Vallankumous ei ollut myöskään niin veretön kuin mainostettiin myöhemmin, kyllä siinä käytiin yksi tai kaksi pientä taistelua, jossa Englannin armeija sai köniinsä. Vilhelmillä oli mukanaan vahva armeija, koska Jaakko oli muutama vuosi aiemmin murskannut samanlaisen maihinnousuyrityksen.
Tuo Terijoen hallitukseen vertailu ei kyllä aivan pidä paikkaansa koska kyllä Englannin parlamentin jäsenet olivat kallistuneet Wilhelm II Oranialaisen puolelle koska hän oli protestantti. Jo ennen maihinnousua Hollannilla oli vakoojia Englannissa jotka olivat ottaneet selvää ketkä parlamentin jäsenet olivat valmiita syrjäyttämään Jaakko II:n joka ei ollut suosittu kuningas koska hän oli kääntynyt uudelleen roomalaiskatolilaisuuten 1668 siis samana vuonna kuin maihinnousu tapahtui. Myös Hollannin vakoojat olivat tutkineet missä kunnossa Englannin armeijan varusteet olivat jne. Toisin kuin talvisodassa Neuvostoliiton tiedustelu epäonnistui täydellisesti kuten Ukrainan sodassa tällä hetkellä.Britanniassaa 100 vuotta myöhemmin ja edelleen mainostetaan että Mainio vallankumous olisi veretön. Olet oikeassa siinä että taisteluja käytiin siis Jaakko II:n lojalistien ja Wilhelm II Oranialaisen joukkojen välillä mutta mitään isoa terroria ei ollut kuten oli Ranskan suuressa vallankumouksessa vuonna 1789.
Jaakko kääntyi katoliseksi vuonna 1668, 20 vuotta ennen maihinnousua. Asia oli hyvin tiedossa kun hän nousi valtaistuimelle. Jaakko ei ollut suosittu Englannissa (Irlannissa kylläkin).
Kuuluisan “kutsun” teki Vilhelmin käskystä pieni joukko epäsuosioon joutuneita parlamentin jäseniä. Se että hyökkäävä maa löytää muutaman quislingin tai kollaboraattorin ei ole historiassa epätavallista. Vilhelmiä ei myöskään alkujaan kutsuttu valtaistuimelle, vaan hänen vaimonsa Maria, joka oli kruununperimyksessä seuraava vuoteen 1688 asti, kun Jaakolle syntyi uusi poika. Vilhelm esitti vaatimuksensa kruunusta vasta Lontoossa, ja se oli järkytys parlamentille.
Jaakko munasi itsensä pakenemalla Lontoosta poikansa kanssa, ja vasta silloin ns. maan mahtavat kääntyivät Vilhelmin kannalle.
Jos Ruotsin 1600-luvun suurvaltasodat kiinnostavat, kannattaa lukea Peter Englundin kirjat Suuren sodan vuodet ja Voittamaton.
Ruotsi oli köyhä maa, joka kuitenkin sekaantui Saksan valtioiden sisällissotaan, 30-vuotiseen sotaan. Englund kertoo, kuinka Ranska käytännössä sääteli Ruotsin sodankäyntiä tukiaisillaan. Ranskahan oli koko läntisen Euroopan suurin ja rikkain maa 1600-luvulla.
Englund selvitti myös joidenkin yksiköiden kohtaloa. Muistaakseni silloisen Suomen alueelta lähetettiin yksikkö Ruotsin tukikohtaan ja suurin osa kuoli seuraavan vuoden aikana tauteihin. Hyvin harvat palasivat takaisin kotiseuduilleen. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa suomalaisista miehistä kuoli Ruotsin suurvaltasodissa.
1600-luku oli Suomen väestölle kammottava. Ensin sodat veivät miehiä, lopuksi katovuodet. Isoviha sitten viimeisteli tuhon etenkin Pohjanmaalla.
Jo se vuosisata alkaa hirveällä kadolla, 1601 Suuri olkivuosi on pahimpia katovuosia, mitä meillä on tiedossa.
Totta, oli vain Ruotsi ja Suomi sen itämaakunta. Sukuhaarani ensimmäinen isäntä oli naimisiin mennessään ruotsalainen, mutta jo pian venäläinen kun asui Kymijoen itärannalla. Kuoli sitten 1782 nykyisen Pietarin alueella. Slavankassa. Teemu Keskisarjalta on myös tulossa mielenkiintoinen kirja Hattujen sodasta.
Suomi ei ollut Ruotsin vallan aikana yksi maakunta, vaan nykyisen Suomen eteläosa muodostui useasta Ruotsin eri maakunnasta siinä, missä Pohjois-Ruotsin maakuntiakin. Ruotsin maakuntia 1300-luvun alussa olivat nykyisen Suomen alueella Varsinais-Suomi, Häme, Satakunta, Ahvenanmaa ja Uusimaa. Lappia ei pidetty omana maakuntana sinä aikana kun Suomi oli Ruotsin osaa. Saamen kielen ja kulttuurin asemaa alettiin valtiollisesti kunnioittaa vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen, mikä näkyy siinäkin, että Suomen ensimmäisestä perustuslakia suomen- ja ruotsinkielisten kesken laadittaessa ei tunnustettu saamen kielelle minkäänlaista asemaa, vaan siinä kielikäsitys oli kaksikielinen. Nykyisessä perustuslaissa tilanne ei ole enää kaksikielinen, vaan saame mainitaan yhtenä Suomen virallisista kielistä.
“Suomen suuriruhtinaskunta” oli teoriassa olemassa jo Ruotsin vallan aikana, koska useat kuninkaat käyttivät sitä arvonimeä. Hallinnollista merkitystä sillä ei kuitenkaan ollut.
Lappi ei ollut maakunta, oikeastaan Lapit (joita oli monta) eivät kuuluneet Ruotsiin ollenkaan vaan ne olivat eräänlaisia reservaatteja tai protektoriaatteja. Verotusoikeudet olivat periytyneet muinaisilta ajoilta ja menivät osin päällekäin, esimerkiksi Inari maksoi veroa myös tanskalaisille ja venäläisille. 1600-luvun loppupuolella kuninkaat alkoivat muuttaa lappeja siirtomaan suuntaan ja silloin alkoi myös pikkuhiljaa integrointi emämaahan.
“Saamen kielen ja kulttuurin asemaa alettiin valtiollisesti kunnioittaa vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen…”
On Ruotsissa mainintoja Suomen saamelaisista. Sieltä on tullut Turkuun käskyä tehdä suomessa kulttuurinen kansanmurha samaan aikaan, kun ollaan sodittu yhdessä Venäjää vastaan. Varmaan mukavaa, kun oma hallinto ja vieras valtio haluaa tuhota kansaa samaan aikaan. Tällöin saamelaiset oli mainittu. Mainittu siten, että he saavat pitää kielensä ja kulttuurinsa. Kai se oli niin vähäpätöinen poppoo, että sitä ei tarvinnut kitkeä kadotukseen