Annie Ernaux: Vuodet

Olin juuri saanut kuun­nel­luk­si lop­pu­un Mauno Koivis­ton eri­no­maisen kir­jan Venäjän idea, kun tuli tieto Kir­jal­lisu­u­den Nobelin men­e­mis­es­tä ran­skalaiselle Annie Ernaux­ille. Hänen pää­teok­sen­sa Vuodet oli kuun­neltavis­sa Sto­ry­telis­sä, joten val­itsin sen seuraavaksi.

Todel­la hyvin kir­joitet­tu kirja.

Kir­ja koos­t­ui eri­lai­sista muis­toista ja anek­dooteista vuon­na 1940 syn­tyneen kir­jail­i­jan elämän var­relta. Ran­skalaisille luk­i­joille se tar­josi var­maankin nos­tal­gisia muis­to­ja. Min­ul­ta suo­ma­laise­na moni niistä meni ohi, kos­ka en tunne ran­skalaisia poli­itikko­ja enkä maan his­to­ri­an nyansseja.

Sen sijaan min­ulle kir­ja oli opet­tavainen kat­saus ran­skalaisu­u­teen ja sel­l­aiseen Ran­skaan, jos­ta en ole paljon tiennyt.

Kir­jas­sa Sput­nikin lento sijoit­tui vuo­teen 1955. Meil­läpäin Sput­nikia kokoon­nut­ti­in pihalle ihmettelemään lokaku­us­sa 1957. Tämä sai min­ut epäilemään muidenkin his­to­ri­ati­eto­jen täs­mäl­lisyyt­tä. Ei tämä toisaal­ta mikään tietokir­ja ole. Tosin olen saat­tanut ymmärtää tek­stin väärin. Kuun­telemises­sa on se huono puoli, ettei täl­lais­ten asioiden tark­ist­a­mi­nen on työlästä.

Ernaux kuvaa ran­skan his­to­ri­aa pien­i­t­u­loisen ja vasem­mis­to­laisu­ut­ta ihail­e­van ran­skalaisen silmin. Ran­skalaista tässä vasem­mis­to­laisu­udessa on tun­tei­den tärkeys. Pet­tymys oli suuri, kun vasem­mis­to­laiset pres­i­den­tit eivät ole pystyneet taikaiskul­la muut­ta­maan maa­ta. Täl­laiselle poli­it­tiselle prag­maatikolle moinen tuo haaveelli­nen vasem­mis­to­laisu­us on silkkaa hai­ha­tus­ta. Minus­ta vasem­mis­to­laiset pres­i­den­tit muut­ti­vat maataan merkit­tävästi, mut­ta kir­jail­i­ja noteer­aa vain ne heiken­nyk­set, joi­ta on seu­ran­nut oikeis­ton vaalivoitosta.

Alger­ian sodan vaiku­tus Ran­skaan oli kir­jan mukaan vielä paljon suurem­pi kuin olin itse kuvitel­lut. Aika vähälle tuomi­ol­la tässä jäi sodan häpeälli­nen ole­mus viimeisenä siir­tomaa­sotana, ellei sit­ten Viet­namin sota ollut se viimeinen. Ran­s­ka senkin sotimisen aloitti.

Kir­jan alus­sa olti­in voimakkaan sol­i­daarisia maa­han­muut­ta­javäestöä kohtaan, kir­jan lop­pu­osas­sa kir­jail­i­ja ei tun­tunut iloit­se­van yhtä vil­pit­tömästi islami­laisen väestönosan kasvusta.

Lähiöi­den syr­jäy­tynyt­tä väestöä sur­raan, mut­ta tämä ongel­ma vaikut­taa ole­van kir­jail­i­jalle jotenkin ulkop­uo­li­nen asia.

Kir­ja oli ker­to­mus naisen elämästä ja tun­tuu ole­van kir­joitet­tu lähin­nä naisille. Sek­suaal­isu­udel­la on suuri rooli; pahik­sia ovat van­hoil­liset kirkol­liset piir­it, joiden vuosi abort­ti oli maas­sa pitkään laiton (kir­jail­i­ja ker­toi tehneen­sä abortin itsekin) ja e‑pillerit oli­vat pan­nas­sa. Seu­raa­van sukupol­ven elämä oli tässä suh­teessa aivan toisenlaista.

Kir­jan lopus­sa nainen on kuusikymp­pinen, eron­nut ja hänel­lä on elämään iloa tuo­va 30 vuot­ta nuorem­pi rakas­ta­ja, jota hän pitää henkises­ti tylsänä.

Miten suh­taudut­taisi­in, jos kyseessä olisikin varakas mies, jol­la on nuori rakas­ta­jatar, hänen mielestään vähän tyh­mä,  tuo­mas­sa suloa elämän ehtoop­uolelle.   Myön­netään, naisia hyväk­si käyt­tävät miehet ovat yhteiskun­nal­lis­es­ti merkit­tävämpi ongel­ma, enkä pysty pahek­sumaan pariskun­tien suur­ta ikäeroa, vaik­ka suret­taakin niiden nuorten nais­ten puoles­ta, jot­ka ovat ryhtyneet van­ho­jen miljonäärim­i­esten kumppaneiksi.

Tämä kir­ja kan­nat­taa lukea/kuunnella.

= = = =

Kuun­te­len vuodessa noin 50 kir­jaa, paljon enem­män kuin pysty­isi koskaan luke­maan. Ajat­telin ryhtyä rapor­toimaan niistä täl­lä blogilla. Kir­joituk­set eivät ole tarkoitet­tu kir­jail­i­jalle oikeut­ta tuov­ina kir­ja-arvosteluina, vaan sub­jek­ti­ivisi­na koke­muksi­na siitä, mitä kir­ja sai min­ut ajattelemaan.

En aio ker­toa kaik­ista kir­joista, kos­ka pakotan itseni kuun­tele­maan hyvin eri­laisia kir­joa, myös oman gen­reni ulkop­uolelta ja siis myös huono­ja kirjoja.