Hoitajamitoituksessa kannattaisi ottaa mallia Hollannista.

Van­hus­ten­hoidon hoita­jami­toi­tus tulee muut­taa Hol­lan­nin mallin mukaisek­si niin, että se riip­puu hoidet­ta­van kun­nos­ta. Hyväkun­toisen hoita­miseen tarvi­taan vähän henkilökun­taa ja sänkyyn hoidet­ta­van hoita­miseen paljon. Hol­lan­nis­sa tämä toi­mi eri­no­mais­es­ti. Krista Kiu­run kiin­teä  nor­mi on johtanut siihen, että help­po­hoitoiset muis­ti­sairaat ovat koti­hoi­dos­sa ja kuor­mit­ta­vat sairaalapäivystyk­siä, vaik­ka hei­dän hoita­misen­sa ympärivuorokautises­sa hoi­dos­sa tulisi paljon halvemmaksi.

Käytän tässä jutus­sa van­hus­ten ympärivuorokautis­es­ta laitoshoi­dos­ta van­haa ja ytimekästä nim­i­tys­tä vanhainkoti.

Aloite­taan men­neistä. Olin itse perus­palve­lu­min­is­teri vuosi­na 2000- 2002. Tuol­loin Hesarin artikke­li van­hus­ten kaltoinko­htelus­ta vei koko alan kri­isi­in. Jot­ta alalle ylipään­sä saataisi­in työn­tek­i­jöitä, piti alan mainet­ta paran­taa. Laa­di­tutin hoito-suosi­tuk­sen, johon tuli ohjeelli­nen hoita­jami­toi­tus huonolle, tyy­dyt­tävälle ja hyvälle hoidolle. Oletin, että kun­nan­val­tu­us­tossa on vaikea päät­tää, että meil­lä riit­tää huono hoito puhu­mat­takaan siitä, että hoito olisi ala-arvoista eli alit­taisin huononkin hoidon rajan.

Osa virkamiehistä vaati min­ua julkaise­maan normin ase­tuk­se­na ja tietysti niin, että kaik­il­ta vaa­di­taan hyvää hoitoa. Siihen aikaan ei niin kat­sot­tu, mitä voidaan säätää ase­tuk­sel­la ja mihin tarvi­taan laki. En julkaissut, kos­ka pelkäsin ehdot­toman normin johta­van niihin ongelmi­in, joi­hin se on johtanut.

Yksi syy oli se, että jo tuol­loin oli nähtävis­sä jär­jestelmän tör­määmi­nen hoita­japu­laan. Sil­loin jäykkä nor­mi vain pahen­taisi asi­aa, kos­ka osa pitäisi vain jät­tää kokon­aan hoita­mat­ta, jot­ta lop­pu­osan hoi­dos­sa nou­date­taan normia. Näin­hän nyt tapah­tuukin. Kun tämä oli nähtävis­sä 20 vuot­ta sit­ten, ihmette­len, että jotkut eivät näh­neet sitä kolme vuot­ta sitten.

Kehit­tämi­nen ei kannata

Yksi ongel­ma kiin­teässä henkilömi­toituk­ses­sa on, että se pysäyt­tää hoidon kehit­tämisen, kos­ka nor­mi ei jous­ta. Otan ääries­imerkin: laitok­sen tis­ki pestään käsin ja joku esit­tää, että han­ki­taan astian­pe­sukone, kos­ka nyt koulute­tun henkilökun­nan aikaa menee väärään asi­aan. Tätä ei kan­na­ta tehdä, kos­ka astian­pe­sukoneen kulut tule­vat lisäk­si, mut­ta henkilökun­ta­menot eivät pienene yhtään.

Kaikissa van­hainkodeis­sa on nyt kaiketi sen­tään astian­pe­sukoneet, mut­ta kaikki­nainen töi­den järkevämpi organ­isoin­ti kär­sii siitä, että vaik­ka kuin­ka organ­isoisi parem­min ja han­kkisi avus­tavaa teknolo­giaa, mitoi­tus pysyy samana.

Astian­pe­sukone niis­sä kaikissa tietysti jo on. Todel­li­nen ongel­ma on, ettei siivouk­sen ja vas­taa­van teet­tämi­nen vähem­män ammat­ti­taitoisel­la henkilökun­nal­la ei kan­na­ta, kos­ka sitä koulutet­tua henkilökun­taa ei kuitenkaan saa vähentää.

Kun henkilökun­nan määrä ei jous­ta, vaik­ka tuot­tavu­ut­ta kuin­ka paran­net­taisi­in, investoin­te­ja tuot­tavu­u­den nos­tamisek­si ei kan­na­ta tehdä.

Nyt normia ollaan sen­tään väl­jen­tämässä niin, että vähem­män koulute­tut hoitoa­pu­laiset ote­taan mitoituk­ses­sa huomioon. Mielestäni hei­dät taas pitäisi ottaa huomioon jol­lakin ker­toimel­la, joka on yhtä pienem­pi, mut­ta jos kasvo­jen säi­lyt­tämi­nen vaatii tätä, niin olkoon tämä tapa perään­tyä jär­jet­tömästä päätöksestä.

Hoita­jami­toi­tus rajoit­taa hoitoon pääsyä. 

Nyt hoita­jami­toi­tus toimii niin päin, ettei se enää ase­ta min­im­imäärää laitok­ses­sa ole­valle henkilökun­nalle, kos­ka henkilökun­taa ei ole saatavis­sa lisää, vaan mak­sim­imäärän hoitoon pää­seville van­huk­sille. Tämä ei paran­na van­hus­ten tilan­net­ta vaan heiken­tää sitä.

Kun nor­mi nousee 0,6:sta 0,7:ään, tarkoit­taa se, että hoitoyk­sikössä, jos­sa oli ennen 42 paikkaa, pitää kuusi sänkyä tyh­jen­tää ja hoitaa enää 36 vanhusta.

Kun koko maas­sa pitäisi van­hus­ten ympärivuorokautiseen hoitoon palkata 4200 hoita­jaa lisää. Kos­ka näitä ei ole saatavil­la, hoidet­tavien van­hus­ten määrää on vähen­net­tävä 6000:lla.

Hyväkun­toinen muis­ti­sairas ei vaa­di paljon hoitoa 

Hoita­jami­toituk­ses­sa on kuitenkin toinenkin ongel­ma – se, että se pitää kaikkia van­huk­sia yhtä vaikeasti hoidet­tavina. Tästä kär­sii aivan turhaan yksi ryh­mä, hyväkun­toiset muis­ti­sairaat van­huk­set, jot­ka eivät muis­ti­sairaut­en­sa vuok­si pär­jää yksin kotona, mut­ta jot­ka eivät van­hainkodeis­sa veisi juuri henkilökun­nan aikaa. He osaa­vat syödä, pesey­tyä, käy­dä ves­sas­sa  ja pukeu­tua itse. Heille pitää antaa lääkkeitä aamuin ja sil­loin, mut­ta sekin on helpom­paa van­hainkodeis­sa kuin avo­hoi­dos­sa, jos­sa hoita­jan pitää matkus­taa van­huk­sen luo.

Heitä ei van­hainkotei­hin ote­ta, kos­ka jokaista kym­men­tä kohden itäisi palkata seit­semän hoita­jaa, vaik­ka hoidon tarve ei sitä mitenkään edellyttäisi.

On tähänkin tietysti ole­mas­sa ratkaisu, palvelu­a­sum­i­nen, jota on peräti kolme kat­e­go­ri­aa, tuet­tu asum­i­nen, palvelu­a­sum­i­nen ja tehostet­tu palvelu­a­sum­i­nen. Tässä taas on kak­si ongel­maa. Eri­tyis­es­ti muis­ti­sairasalle ei ole help­poa muut­taa aina uuteen paikkaan, kun kun­to heikke­nee. Lisäk­si sen kun­non pitäisi heiketä puoli­son kanssa samaan tahti­in, ellei puolisoi­ta halu­ta jul­masti erot­taa toisistaan.

Nor­mit pitävät nyt van­hainko­tien ulkop­uolel­la paljon sel­l­aisia, joiden oikea paik­ka olisi van­hainkodis­sa. Se johtuu vain väärän­lais­es­ta normituksesta.

Tämä on merkit­tävä syy sairaalapäivystys­ten ylikuor­mit­tumiseen. Tois­tu­vasti öisin päivystyk­seen hakeu­tu­va on aivan väärässä paikas­sa ja tulee myös hyvin kalliiksi.

Hol­lan­nis­sa asia on ratkaistu niin, että hyvin yksik­er­taisel­la testil­lä pisteytetään van­huk­sen hoidon tarve. Pistey­tyk­seen tarvit­ta­va testi on äärim­mäisen yksinker­tainen: pystyykö pesey­tymään, käymään ves­sas­sa, syömään tai nouse­maan sängys­tä itse ja niin edelleen.

Näin sen pitäisi olla meil­läkin. Sanomat­takin on selvää, että pistey­tyk­ses­tä tulee olla vas­tu­us­sa jonkin jäävit­tömän tahon.