Lapsiperheiden asuntotilanteen helpottaminen on keskeinen asuntopolitiikan päämäärä

Asun­tosi­joit­ta­jat valit­ta­vat päivän Hesaris­sa, ettei Helsinki­in raken­neta tarpeek­si pieniä yksiöitä.

Muu­ta­ma huo­mau­tus käyte­ty­istä argu­menteista: Se, että 49 pros­ent­tia ruokakun­nista on yhden hen­gen ruokakun­tia, antaa tilanteesta väärän kuvan. Puo­let pienistä ruokakun­nista on eläkeläis­ruokakun­tia, jot­ka eivät halua asua yksiössä, vaan van­has­sa per­hea­sun­nos­saan. Itsekin kuu­lun tähän ryh­mään. Eläkeläiset eivät muu­ta pienem­pään asun­toon las­ten muutet­tua pois kotoa varsinkaan, kun tämä on halut­tu estää varain­si­ir­toverol­la, joka syö pienem­pään asun­toon muut­tamis­es­ta koitu­van taloudel­lisen hyö­dyn kokonaan.

Met­so­la huo­maut­taa, että kyl­lä lap­siper­heet löytävät asun­non, kun asi­aa tarkastelee seudullis­es­ti. Vaik­ka Helsingistä eivät löy­däkään, ympäryskun­nista löytävät. Tämä on juuri se syy, mik­si Helsin­ki halu­aa puo­lus­taa lap­siper­heitä omas­sa asun­tokan­nas­saan. Me halu­amme pitää yllä tas­a­puolista asujaimistoa

Väite, että markki­nat nos­ta­vat per­hea­sun­to­jen hin­nat niin korkeik­si,  ettei kenel­läkään ole varaa niihin, on sisäis­es­ti epäloogi­nen. Muis­tut­taa väitet­tä, että siel­lä on niin paljon ihmisiä, ettei siel­lä voi olla kukaan. Isot asun­not ovat kalli­ita, kos­ka niitä on vähän ja oli­si­vat vielä kalli­impia, jos niitä olisi vielä vähem­män. Kun niitä tehdään lisää, niiden hin­ta halpe­nee. Kyl­lä per­hea­sun­toi­hin löy­tyy aina asukas, mut­ta neliöhin­nas­ta joutuu ehkä tin­kimään. Lap­siper­hei­den asumiskus­tan­nusten alen­t­a­mi­nen on kun­ni­akas päämäärä.

Kun kaavas­sa määrätään tekemään rak­en­ta­jan kannal­ta epäedullisia per­hea­sun­to­ja 20 neliön kop­pi­en sijaan, se ei tee asun­noista kalli­impia. Kos­ka kaa­va on sijoit­ta­jan kannal­ta epäedulli­nen, raken­nu­soikeu­den hin­ta laskee.

Hesarin tek­stistä saat­toi saa­da sen käsi­tyk­sen, että Helsin­gin valmis­telemien ohjei­den mukaan uusista asun­noi­ta puo­let pitäisi olla per­hea­sun­to­ja. Todel­lisu­udessa pin­ta-alas­ta pitää puo­let men­nä per­hea­sun­toi­hin eli vähin­tään kolmioi­hin. Käytän­nössä tämä tarkoit­taa, että vajaa kol­mannes asun­noista olisi per­hea­sun­to­ja. Se ei minus­ta ole kohtu­u­ton vaatimus.

Lap­siper­hei­den puo­lus­t­a­mi­nen raaoil­la asun­tomarkki­noil­la on van­has­taan asun­topoli­ti­ikan keskeinen päämäärä. Niin sen tulee olla myös Helsingissä.

Jatkos­sa asun­to­jen halut­tuun kokoon vaikut­taa yleistyvä etä­työsken­te­ly. Yksi maku­uhuone tarvi­taan työhuoneeksi.

Sama vaa­timus eri kaupungi­nosis­sa on sen sijaan aika turha.