Talojen julkisivuilla on väliä

The Econ­o­mistis­sa oli jokin aika sit­ten artikke­li, jos­sa oli tutkit­tu, miten raken­nusten ulkoa­su vaikut­taa asuinalueen hin­tata­soon. Johtopäätös oli, että per­in­teistä tyyliä jäljit­televä raken­nuskan­ta nos­taa alueen arvoa 15 prosentilla.

Viisi­toista pros­ent­tia 4 000 eurosta on 600 euroa/k‑m². Ihan noin taloudel­liselta kannal­takin kan­nat­taisi siis panos­taa julkisivuihin.

Kun jugend-Kata­janokan asun­not ovat niin kalli­ita kuin ovat, se riip­puu tietysti ennen kaikkea sijain­nista. Mut­ta väitän, että on jugendil­lakin asi­aan vaiku­tus­ta. Hin­tata­so olisi alem­pi, jos paikalla olisi 1970-luvun betoni­bru­tal­is­min mukaista arkkite­htu­uria, kuten sinän­sä eri­no­mais­es­ti sijait­sevas­sa Merihaassa.

Kun raken­namme tiivistä kaupunkia, talot ovat pääasi­as­sa se, mitä näemme. Sil­lä, ovatko talot rumia ja tyl­siä vai kau­ni­ita ja mie­lenki­in­toia, on suuri vaiku­tus elämäämme.

The Econ­o­mist puhui per­in­teis­ten tyylien puoles­ta kuten prinssi Charle­skin on puhunut. Nyk­yarkkite­htu­urikin pystyy luo­maan kau­nista ilman että se kopi­oisi van­haa. Mut­ta sil­loin pitäisi myös tehdä kaunista.

Arkkite­hdit pitävät van­haa julk­i­sivua uudessa raken­nuk­ses­sa jonkin­laise­na petok­se­na. Esimerkik­si jugendin näköisen talon pitäisi olla raken­net­tu myös samal­la tekni­ikalla kuin van­hat jugend-talot.

En ymmär­rä tätä logi­ikkaa lainkaan, kos­ka nykyi­nen raken­nustapa sal­lii kaiken­lais­ten julk­i­sivu­jen tekemisen. Se ei siis indikoi mitään. Mik­si van­han ja kau­ni­in kopi­oimi­nen pitäisi olla pois sul­jet­tua? Onhan se uuden ja ruman kopi­oimi­nenkin kopi­oimista. Vuo­sisato­jen aikana arkkite­htu­uris­sa jalos­tui monia iät­tömiä kauneusi­hantei­ta. Ei niiden nyt kiel­let­tyjäkään pitäisi olla.

Mut­ta tämä ei ole ongel­man ydin. Ei tarvitse kopi­oi­da van­haa, kun­han tekee kau­nista. Mut­ta on van­han kopi­oimi­nen parem­pi vai­h­toe­hto kuin uusi ja tylsä.

Joku sanoi min­ulle, ettei arkkite­htu­urin tarkoituk­sen ole tuot­taa kau­nista, kos­ka eihän kaikissa romaaneis­sakaan ole onnel­lista lop­pua. Ketään ei kuitenkaan pakote­ta elämään siinä ker­to­muk­ses­sa, jon­ka kir­jail­i­ja on luonut.