Sotiva eläin

Varoi­tus: olen amatööri evoluu­tio­teo­ri­as­sa ja tutus­tunut moraal­i­filosofi­aan vielä vähemmän

Metro­matkoil­la kauas Espooseen olen täl­lä viikol­la kuun­nel­lut Mar­ja-Riit­ta Ollilan mie­lenki­in­toista kir­jaa tekoä­lyn etiikka.

Tähän asti kiin­nos­tavin­ta on ollut kir­joit­ta­jan käsi­tys moraalin perusteista. Hän on toden­nut evoluu­tion luoneen moraalin, kos­ka se on tehnyt yhteisöistä kestävämpiä.

Sit­ten hän ihmettelee sodan moraalia. Mik­si eet­tis­es­ti uljaimpia ovat ne, jot­ka ovat tap­pa­neet toisia ihmisiä, jos tämä on tapah­tunut sodas­sa, kun tap­pamista ei muuten pide­tä niin ylevänä tekona. Ollila toteaa, että var­maankin tässä on jotain evoluu­tioon viit­taavaa, kos­ka myös sim­panssit soti­vat. Min­un tietääk­seni muutkin eläimet soti­vat, esimerkik­si muu­ra­haiset, vaik­ka geneeti­nen etäisyys ihmisen ja muu­ra­haisen välil­lä on aika suuri. Minus­ta tässä ei ole mitään ihmeel­listä. Ollilakin pitää moraalia evoluu­tion tulok­se­na. Evoluu­ti­ol­la ei ole mitään muu­ta päämäärää kuin omien gee­nien säi­lymi­nen tule­vis­sa sukupolvis­sa. Kaik­ki muu on tälle alisteista.

Mik­si moraali

Ajatelka­amme moraalia evoluu­tion tulok­se­na. Siinä olen­naista on, että ihmi­nen on lau­maeläin. Ihmisen evoluu­tios­sa tärkeätä on, että kyseinen ihmi­nen itse säi­lyy jatka­maan sukuaan ja jos hän on niin ehtinyt jo tehdä, että hänen jälkeläisen­sä men­estyvät. Jos ihmi­nen olisi vaikka­pa ket­tu, tämä riit­täisi. Ihmisen kannal­ta olen­naista ei ole pelkästään se, että ihmi­nen yksilönä men­estyy vaan että lau­ma tai heimo tai kansakun­ta menestyy.

Moraalia on sitä, että aset­taa yhteisen edun oman edun yläpuolelle. Se on yksilön kannal­ta epäedullista, mut­ta yhteisön kannal­ta edullista. Sik­si kaik­ki men­estyvät kult­tuu­rit ovat kehit­täneet sisäisen eet­tisen kood­is­ton, joka on vahvis­tanut niiden men­estys­tä. Huonos­ti olisi käynyt niiden – ja on var­maan käynytkin – joiden kesku­udessa kaik­ki ajat­te­liv­at vain omaa etu­aan välit­tämät­tä yhteisön edus­ta tuon taivaallista.

Miten yksilö motivoidaan toim­i­maan yhteisön hyväk­si mut­ta omaa etu­aan vas­taan, siis aivan toisin kuin Homo Eco­nom­i­cus toimisi. Yhteisölli­nen hyväksyn­tä on tärkeätä, ja se on vah­va liima. Saadak­seen muil­ta hyväksyn­tää, on toimit­ta­va yhteisön normien mukaan. Mujt­ta tämä ei riitä. Yhteistä moraalia pönkit­tämään on perustet­tu myös uskonto.

Kaik­ki henki­in jääneet yhteisöt ovat kehit­täneet uskon­non. Oikein toim­imi­nen tässä elämässä voi olla etu­je­si vas­taista, mut­ta palk­in­to odot­taa iäisyy­dessä. Joku talousti­eteil­i­jä, jon­ka nimen olen uno­htanut, sanoi, että palk­in­to Jumalaan uskomis­es­ta on niin val­ta­va, että kan­nat­taa uskoa, vaik­ka olisi melkein var­masti väärässä. Siis jopa homo eco­nom­icuk­sen kan­nat­taa toimia moraalisesti.

Uskon­nois­sa ei ole kysymys vain tuon­puolei­sista asioista. Ne anta­vat vah­van moraa­likood­is­ton kan­nat­ta­jilleen. Eri uskon­nois­sa tuo moraa­likood­is­to on eri­lainen. Sik­si muiden uskon­to­jen kan­nat­ta­ji­in suh­taudu­taan niin vieroksuen.

Moraali on suvait­se­mat­tomim­mil­laan sukupuolimoraalis­sa. Moraali puo­lus­taa uskol­lisu­ut­ta ja vas­tus­taa avi­o­li­iton ulkop­uolisia suhtei­ta. Mais­sa, jois­sa sodat kar­si­vat miehiä, miesten moni­avioisu­us on ollut sal­lit­tua ymmär­ret­tävistä syistä.

Sian­li­han syön­ti on ollut kiel­let­tyä, kos­ka triki­init. Erit­täin käytän­nölli­nen neu­vo puet­ti­in moraalin kaa­pu­un. Vaik­ka nyt on ymmär­ret­ty, että ongel­ma pois­tuu lihaa kuumen­ta­mal­la yli 70 asteisek­si, uskon­nolli­nen kiel­to on jäänyt voimaan.

Sukupuolimoraalin takana oli kak­si merkit­tävää perustet­ta. Tap­pa­vat sukupuoli­tau­dit, joiden lähdet­tä ei ymmär­ret­ty ja jot­ka sik­si näyt­tivät Jumalan ran­gais­tuk­selta ja per­heen merk­i­tys las­ten henki­in­jäämiselle. Kun miehen ain­oa sal­lit­tu sek­sikump­pani oli oma vaimo, se edisti parisuh­teen jatku­mista ja tur­vasi las­ten elämän.

(Tälle on har­vaan asu­tu­il­la alueil­la vas­takkainen tarve, geneet­ti­nen mon­imuo­toisu­us, joka taas puoltaa syr­jähyp­pyjä, mut­ta en mene tähän herkulliseen aiheeseen tässä.)

Mut­ta mik­si sota

Kun mehiläi­nen tun­tee olon­sa uhatuk­si tai kun sen pesää vas­taan hyökätään, mehiläi­nen tekee viimeisen oma­l­ta kannal­taan hyödyt­tömän tun­tuisen teon ja pistää pahantek­i­jään­sä tehden samal­la itse­murhan. Itse­murha ei edis­tä kyseisen ampiaisen gee­nien säi­lymistä, mut­ta mehiläi­nen ker­too uhrilleen, että mehiläisiä kan­nat­taa varoa. Pis­ton uhrik­si joutunut juok­see seu­raavaa mehiläistä hys­teeris­es­ti pakoon. Lau­ma hyö­tyy, yksilö ei hyödy. Mehiläisen pis­to on moraa­li­nen teko lau­man kannal­ta, vaik­ka pis­ton uhrik­si joutunut ei sitä sel­l­aise­na koekaan.

Mut­ta nyt sotaan saman lajin edus­ta­jien välillä.

Kaik­ki eliöla­jit lisään­tyvät nopeam­min kuin olisi tarpeen, kos­ka joskus voi olla tarpeen. Nälkäkuole­ma tai jokin tau­ti voi tap­paa 99 % kan­nas­ta. Ekologi­nen lokero on hyvä saa­da nopeasti täyte­tyk­si, jot­ta seu­raavas­ta katas­trofista selvittäisiin.

Kalat ovat tässä eri­tyisen nopei­ta. Yksi lohi­naaras voi tuot­taa ker­ral­la tuhat poikas­ta. Kun poikas­tuotan­to on näin vah­vaa, poikaisia ei tarvitse suo­jel­la kovin tun­nol­lis­es­ti. Lohen­poikasen ensim­mäis­ten päivien suurin uhka on tul­la oman emon­sa syömäk­si. Hitaasti lisään­tyvät nisäkkäät ovat jälkeläis­ten­sä suh­teen suojelevampia.

Mitä sit­ten tehdään, kun ekologi­nen lokero on täysi, mut­ta poikaisia vain pukkaa? Monel­la lin­tu­la­ji tur­vau­tuu revi­irei­hin. Huonos­ti käy nuoren lin­nun, joka yrit­tää tunkeu­tua van­hem­man revi­ir­ille. Tai sit­ten päin­vas­toin van­hem­man käy huonos­ti. Joka tapauk­ses­sa revi­ir­ille jää yksi uros naaraineen. (Joil­lakin lajeil­la naaraat hoita­vat myös tap­pelemisen.) Revi­irien ulkop­uolelle jää paljon lin­tu­ja eikä niiden kohta­lo ole mitenkään mairitteleva.

Revi­irien puo­lus­tamises­sa on tiet­ty logi­ik­ka ver­rat­tuna koko pop­u­laa­tion sol­i­daariseen nälkään kuolemiseen. Mei­dän eet­tisessä keskustelus­samme tätä kuvataan ongel­mana pelas­tusve­neestä, johon mah­tuu vain osa veden varaan joutuneista. Jos kaik­ki otet­taisi­in, kaik­ki hukkuisi­vat. On var­maankin ollut tässä suh­teessa eet­tisem­min toimivia lin­tu­la­je­ja, mut­ta har­mi kyl­lä, niitä ei enää ole.

Revi­irieläimet ovat siis hyvin aggres­si­ivisia laji­tovere­itaan kohtaan.

Niin ovat lau­maeläimetkin. Lau­maeläimet ovat sol­i­daarisia lau­man jäseniä kohtaan (tähänkin on perus­ta evoluu­tios­sa), mut­ta aggres­si­ivisia mui­ta saman lajin mut­ta eri lau­man edus­ta­jia kohtaan. Sik­si lau­maeläimet käyvät sotia. On kyse tais­telus­ta sol­i­daarista nälkään kuolemista vastaan.

Aikanaan kun ruo­ka lop­pui omas­ta kylästä, otet­ti­in aseet käteen ja men­ti­in kat­so­maan, onko naa­purikylässä ruokaa ja jos ei ollut, syöti­in sen asukkaat.  Siihen aikaan tois­t­en heimo­jen jäseniä nähti­in yhtä vähän kavere­ina kuin lam­pai­ta met­sästäviä susia.

His­to­ri­an kulues­sa ihmiset ovat olleet ajal­lis­es­ti enem­män sodas­sa kuin naut­ti­neet rauhas­ta.  Pitkään kyse oli kan­nan säi­lymis­es­tä riit­tävän pienenä suh­teessa ekol­o­giseen lokeroon. Muinaises­sa Suomes­sakin sodit­ti­in yht­enään, ei ulko­val­to­ja vaan toisia suo­ma­laisia vas­taan, ellei ulko­maalaisi­na sit­ten pidet­ty saame­laisia tai kar­jalaisia. (His­to­ri­an kir­jas­sani puhut­ti­in saame­lais­ten verot­tamis­es­ta) Vas­ta kun Ruotsin kunkku yhdisti hajanaiset suo­ma­laiset heimot val­tansa alle, nämä lopet­ti­vat soti­mas­ta toisi­aan vas­taan. Sotimi­nen sinän­sä ei lop­punut, mut­ta muut­tui kansainvälisemmäksi.

Mitä eet­tisitä on tap­pamises­sa sodas­sa?  Eti­ikan oppikir­jo­jen mukaan ei mitään, mut­ta evoluu­tio ei ole lukenut noi­ta oppikir­jo­ja. Itse­murhaa tekevän ampiaisen pis­tos on eri­no­maisen eet­ti­nen teko – ei pis­te­tyn mielestä vaan oman lau­man kannalta.

Lau­man kannal­ta vihol­lisen tap­pamien oli hyvä teko ja itsen­sä alt­ti­ik­si aset­ta­mi­nen sodas­sa eri­tyisen sankarillista.

Kau­nis on kuol­la, kun joukkosi eessä, urhona kaadut, taitelle puoles­ta maas, puoles­ta heimosikin.

Sik­si his­to­ri­an suurim­mat sankar­it ovat murhaa­jia. Ja sik­si sodas­sa tap­pamista ei pide­tä murhana, vaik­ka teon suun­nitel­mallisu­us on eri­tyi­nen arvo.

Ei tässä ole mitään ihmeel­listä, vaik­ka ylevää eti­ikan oppikir­jaa ei tämän poh­jal­ta voi oikein kir­joit­taa. Tässä on kyse jaos­ta me vas­taan ne. Niitä saa tap­paa, meitä ei saa.

Kuin Suo­mi hyökkäsi Neu­vos­toli­it­toon vuon­na 1941 – en tässä puu­tu kysymyk­seen oikeutetus­ta sodas­ta – Englan­ti julisti sodan Suomelle. Suo­ma­laisille oli järky­tys, että Englan­nin arkkipi­is­pa rukoili neu­vos­toa­sei­den puoles­ta. Jumalan­han piti olla Suomen puolella.

Jos sen ver­ran saa pala­ta nykyaikaan, kysymys on siitä, keitä ovat me ja keitä ne. Tämä on itse asi­as­sa kysymys, joka jakaa suo­ma­laisia nyt rajusti.

Ei kauankaan sit­ten oli hämäläiseltä kun­ni­akas­ta tap­paa rajaka­hakas­sa savolainen, mut­ta nyt tätä ei oikein suvait­taisi, kos­ka raja hei­dän ja mei­dän välil­lä on siir­tynyt ja molem­mat kuu­lu­vat meihin.

His­to­ri­an kulues­sa raja mei­dän ja hei­dän välil­lä on jatku­vasti siir­tynyt niin, että mei­hin kuu­lu­vat mon­en mielestä kaik­ki ihmiset ja joidenkin mielestä myös kaik­ki selkärankaiset eläimet. Kaik­ki eivät kuitenkaan ole mukana tässä sol­i­daarisu­u­den piirin laajentumisessa

Perus­suo­ma­lais­ten mukaan meitä ovat syn­type­r­äiset suo­ma­laiset.  Moni muu ajat­telee asi­aa laa­jem­min, ja tästä onkin sit­ten kon­flik­ti valmis. Sinän­sä suo­ma­laisu­us on his­to­ri­as­sa lyhyt aika. Savolaisu­us ja hämäläisyys on paljon pidem­piaikaisia iden­ti­teetin kohtei­ta,  mut­ta häk­ki heilah­taisi, jos joku savolainen tap­paisi heimoin­noituk­ses­sa hämäläisen.

Perus­suo­ma­laisen silmis­sä asevelvol­lisu­u­den vält­te­ly on pahek­sut­ta­va teko, vaikkei sota yhtä miestä kaipaakaan, mut­ta lais­t­a­mi­nen globaal­ista ilmas­to­vas­tu­us­ta taas kun­ni­akas­ta, kos­ka Suomen päästöil­lä on niin vähän merk­i­tys­tä.  Se on hei­dän rajauk­sen­sa mei­dän ja hei­dän välillään.