Kaupunkibulevardeista (4/5) Sormimallista monikeskuksiseen malliin?

Kun kat­son van­ho­ja kir­joituk­siani, uskoin vielä 1980-luvul­la vah­vasti raideli­iken­teeseen perus­tu­vaan sormi­malli­in, siis säteit­täisin raskaan raideli­iken­teen yhteyk­si­in, joi­ta sat­tuu Helsingis­sä ole­van viisi.

Sil­loin ajatelti­in, että ihmi­nen tekee päivässä kak­si matkaa – töi­hin ja koti­in. Tämä on ollut­ta ja men­nyt­tä. Nyt vapaa-ajan matkat ovat pääosas­sa, eivätkä ne kul­je sormea pitkin.

Kaikkial­la maail­mas­sa radan­var­silähiöt ovat slum­mi­u­tu­misuhan alaisia.

Mari Vaat­to­vaara puhuu monikeskuk­sisen mallin puoles­ta. Min­unkin sym­pa­tiani ovat tämän puolel­la. Olisi­han se hyvä, että jos ihmiset arvosta­vat urbaa­nia elämää, sitä olisi tar­jol­la muual­lakin kuin Helsin­gin ratikkakaupungis­sa. Mut­ta ei ole.

Kan­takaupun­gin ulkop­uolelle raken­netaan vain lähiöitä. Eron ymmärtää men­emäl­lä vaik­ka Por­voon tai Hämeen­lin­nan keskus­taan ja ver­taa­mal­la sitä Itäkeskuk­seen. Malmi­in, Lep­pä­vaaraan tai Matinkylään. Tikkuri­las­sa on edes vähän yritystä.

Meil­lä osa­taan tehdä vain nukku­malähiöitä ja niihin ostare­i­ta, joi­ta kut­su­taan mod­ernisti kaup­pakeskuk­sik­si. Täl­lainen keskus on tavar­al­o­gis­ti­ikan kannal­ta ratio­naa­li­nen – lähistöl­lä asu­va omako­ti­a­sukas voi huraut­taa autol­laan ostarin parkki­hal­li­in, tehdä ostok­sen­sa lyhyessä ajas­sa, jot­ta ehtii koti­in kat­so­maan saip­puasar­jaa telkkarista ja ulkoilut­ta­man koiraansa. Jos tör­mää matkalla tut­tuun­sa, tarkoit­taa se yleen­sä lom­moa puskuris­sa. Urbaa­nia asum­ista se ei edusta.

Matinkylän “keskus­tas­sa” on pis­te­talo­ja. Ajatelkaa, mil­laiseltä Alek­si näyt­täisi, jos Espan ja Aleksin välis­sä olisi pistetaloja.

Kaupungis­sa talot ympröivät tilaa ja lähiössä tila ympäröi talo­ja. Se on aivan eri asia.