Kenelle kuuluu maankorko?

Juho Saari kysyi min­ul­ta kom­ment­tia maanko­rko-ongel­maan, jos­ta oli nous­sut keskustelu Eri­ar­voisu­us­varas­to ‑keskustelu­pal­stal­la. Lai­tan vas­tauk­sen muyös tähän blogilleni.

Ricar­do jo aikanaan selvit­ti maanko­rkoasian. Ricar­don rautainen maan­vuokrala­ki oli talous­poli­ti­ikan teo­ri­oista jul­mimpia, kos­ka se selit­ti, mik­si vuokrav­il­jeli­jät tuli­si­vat pysymään aina köy­hinä. Kunnes teol­lisu­us tar­josi heille vai­h­toe­hdon nälkä­pal­ka­lla viljelyyn.

Nyky­isin maat­alous­maan maanko­rko ei ole kovin olen­nainen asia Suomes­sa, mut­ta kaupunki­maan niukku­us on. Voihan saman­lainen asun­to jo Helsin­gin sisäl­lä mak­saa kolme ker­taa enem­män kaupungi­nosas­ta riip­puen. Kaupun­ki muo­dostaa väk­isin aluei­ta, joi­hin pääsys­tä on niukku­ut­ta. Ongel­maa voi lievit­tää kaavoit­ta­mal­la lisää houkut­tele­via aluei­ta, kuten Helsin­ki yrit­tää nyt tehdä, mut­ta kokon­aan sitä ei saa­da pois­tu­maan tar­jon­taa lisäämäl­lä. Ongel­man taustal­la ovat elämä­nar­vo­jen muut­tumi­nen urbaan­im­mik­si, minkä vuok­si Helsingis­sä kovin monia halu­aisi asua ratikkakaupungis­sa, vaik­ka muual­ta saisi asun­non olen­nais­es­ti halvemmalla.

Kaupunki­maan niukku­ut­ta voidaan säädel­lä joko hin­nal­la tai jonoil­la. Jono­jen vai­h­toe­htona on edullis­ten sijain­tien jakami­nen arvon­nal­la (Hitas) tai pärstäk­er­toimel­la, kuten Tukhol­mas­sa, jos­sa poli­it­ti­nen eli­it­ti asuu hal­val­la kaupun­gin keskus­tas­sa. Nor­maalil­la ruot­salaisil­la jono edulliseen asun­toon on parikym­men­tä vuotta.

Jos sitä säädel­lään hin­nal­la, kenelle kuu­luu maanko­rko? Kos­ka hin­ta on peräisin ympäröivän kaupun­gin rak­en­tamis­es­ta, maanko­rko kuu­luu minus­ta aivan ehdot­tomasti kaupungille.  Jos ranta­tont­ti Kata­janokalla mak­saa 2500 euroa/neliö ja saman­lainen ranta­tont­ti Inkoos­sa 10 €/neliö, ei kukaan voi väit­tää, etteikö Kata­janokan kallimpi hin­ta joh­tu­isi ympäril­lä olev­as­ta kaupungista.

Anglosak­sises­sa maail­mas­sa, eri­tyis­es­ti Yhdys­val­lois­sa, näin tapah­tuukin. Sitä kut­su­taan kiin­teistöveroksi. Jos meil­lä olisi teo­reet­tis­es­ti oikean suu­ru­inen kiin­teistövero, asun­to­jen hin­nat oli­vat eri puo­lil­la kaupunkia suun­nilleen yhtä korkeat, mut­ta yhtiö­vastike olisi kiin­teistöveron vuok­si korkea halu­tu­il­la alueil­la. Vuokria tämä ei nos­taisi mut­ta ei myöskään lask­isi, mut­ta julki­nen talous voisi paljon paremmin.

Kiin­teistöveron sijas­ta voidaan tietysti pitää maa kaupun­gin omis­tuk­ses­sa ja per­iä maan­vuokra sijain­nin mukaan por­rastet­tuna. Ongel­mana tässä on suo­ma­lainen käy­htän­tö pitää ton­tin­vuokra reaalis­es­ti kiin­teänä vuosikym­meniä ja sit­ten kym­menker­tais­taa se ker­tarysäyk­sel­lä. Joskus tule­vaisu­udessa toiv­ot­tavasti kiin­teistöveron nousu tapah­tuu reaali­aikaises­ti pien­inä muutoksina.

Poli­it­ti­nen paradok­si on, että tätä maanko­ron kon­fiskoimista kun­nalle vas­tus­taa eri­tyis­es­ti poli­it­ti­nen vasem­mis­to. Vas­tus­taa sitä kokoomuskin, joskaan ei yhtä kiihkeästi, kos­ka kokoomuk­ses­sa on pieni pro mar­ket joukko pro busi­ness- enem­mistön puris­tuk­ses­sa. Kokoomuk­sen aset­tumi­nen tässä asi­as­sa omis­ta­jien puolelle tun­tuu kuitenkin loogisem­mal­ta kuin poli­it­tisen vasem­mis­ton tuki maanomistajille.