Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen rajat

Olen lokaku­us­ta alka­en kuun­nel­lut kaunokir­jal­lisu­ut­ta kän­nykästäni ratikka­matkoil­la, pyöräil­lessä ja ruokaa lait­taes­sa. Näitä tyhjää täyn­nä ole­via het­k­iä on päivässä itse asi­as­sa yllät­tävän paljon. Tähän men­nessä olen kuun­nel­lut yli 50 kir­jaa. Ajat­telin ryhtyä uhkarohkeasti arvioimaan lukemi­ani kir­jo­ja – en tehdäk­seni niistä kun­nol­lista kir­ja-arvioi­ta vaan ker­toak­seni, mikä niis­sä min­un mielestäni oli mie­lenki­in­toista. Arviot tule­vat ole­maan lyhyitä.

Aloi­tan kuitenkin tietokir­jas­ta, vaik­ka tietokir­joi­hin kuun­telu sopii vähän huonos­ti. Pitäisi voi­da pala­ta vähän taak­sepäin ja sitä varten pitäisi fil­lari pysäyt­tää, kaivaa kän­nykkä taskus­ta ja …

Kuun­telin Kari Enqvistin kir­jan Kuole­man ja uno­htamisen aikakir­jat. Kir­jas­sa on oikeas­t­aan kolme eril­listä osaa, ker­to­mus äidin Alzheimerin taud­ista, ateistin uskon­tun­nus­tus ja muu­ta mieleen tule­vat asiat. 

En käsit­tele tuo­ta viimeistä osaa lainkaan. Tuli vaikutel­ma, että Enqvis­til­lä on kolum­ni­pal­s­ta jos­sain ja hän on lisän­nyt kir­jaan sik­er­män niis­sä ole­vista irral­li­sista ajatelmista alka­en Gen­even kaupun­gin ongelmista lumisateen sattues­sa ja pää­tyen kuvit­teel­lisen avaru­us­matkailun tyl­syy­teen.  Sinän­sä mie­lenki­in­toista tek­stiä, sil­lä Enqvist on älykäs havainnoija.

Ker­to­mus äidin sairaud­es­ta sai min­ut pohti­maan, saako näin tehdä. Itse toivon, että omat lapseni eivät tule pal­jas­ta­maan mitään mah­dol­li­sista viimeis­ten vuosieni alennustilasta.

Enqvistin moti­vaa­tiona tässä oli osoit­taa, että kysymys ihmisen omas­ta min­u­ud­es­ta on vähän epämääräi­nen asia samoin kuin elämä yleen­sä. Demen­ti­aan kuol­e­va kuolee hitaasti mon­en välimuodon kaut­ta.  Hänen äitin­sä min­u­us muut­tui ja hai­h­tui hitaasti pois. Elämä ei siis ole mikään on/off asia. 

Enqvis­tille ei ole ole­mas­sa mitään ihmisen vapaa­ta tah­toa vaan kaik­ki mitä pään sisäl­lä tapah­tuu, on pelkkää molekyyl­i­ta­son fysiikkaa.

En tul­lut vaku­ut­tuneek­si. Ajat­telin tehdä pienen kokeen. Läh­denkö viikon­lopuk­si mökille vai en. Päätin lähteä ja tääl­lä Sipoos­sa minä nyt tätä kir­joi­tan. Jos olisin päät­tänyt toisin, kir­joit­taisin Helsingis­sä. Jotenkin vapaa tah­toni tun­tu­isi ulot­tuvan ainakin tuo­hon asti. En oikein ymmär­rä, mitä Enqvist tarkoit­taa vapaal­la tah­dol­la ja sil­lä, ettei sitä ole. 

Toinen osa kir­jaa käsit­teli uskon­toa. Enqvist osoit­tau­tui tulisieluisek­si ateis­tik­si. Siis ei agnos­tikok­si vaan ateis­tik­si ja jopa uskon­non vihaajaksi.

Jos halu­aa hyviä argu­ment­te­ja kirkkoa ja uskon­toa vas­taan, tämä kan­nat­taa lukea huolel­la. Enqvist on paneu­tunut aiheeseen suurel­la tar­mol­la ja tun­teel­la. Hän kuitenkin niput­taa kaiken uskon­nol­lisu­u­den yhdek­si mössök­si, vaik­ka jo kris­til­lisyy­den sisäl­lä uskon­nol­lisu­udel­la tarkoite­taan aivan päin­vas­taisia asioi­ta. Onhan kristi­nusko joillekin rakkau­den uskon­to ja toisille vihan uskon­to, joka oikeut­taa sor­ron ja sodat.  ”Näil­lä lakeuk­sil­la ei jumalau­ta pilkata Jumalaa!.”

Siinä Enqvist on oike­as­sa, ettei oppi­raken­nel­ma ole uskon­nos­sa olen­nainen. Joskus tör­mäsin määritelmään, että usko on luja luot­ta­mus asi­aan, jos­ta ei voi koskaan saa­da var­maa tietoa. Ala siinä sit­ten väit­telemään usko­vaisen kanssa Jumalan olemassaolosta.

Uskon­to on vähän saman­lainen käsite kuin musi­ik­ki. Se ei mitenkään mah­du yhden määritelmän sisälle. 

Enqvistin mukaan uskon­toa voidaan ver­ra­ta viruk­seen, jolle toiset, kuten hän, on vas­tus­tuskykyi­nen ja toiset eivät ole. Vähän niin kuin her­pes, jota on kaikkial­la, mut­ta vain osa sairastuu. 

Hur­moshenkistä uskon­nol­lisu­ut­ta hän ver­taa HIV-viruk­sen tuot­ta­maan AIDS-vai­heeseen. Onnek­si täl­laista saa nyky­isin kir­joit­taa. Vuo­teen 1890 saak­ka tuos­ta olisi tul­lut kuole­man­ran­gais­tus, jon­ka tosin hyö­tynäköko­htaa pain­ot­ta­va tsaari olisi määrän­nyt pan­tavak­si toimeen hidastet­tuna työleir­il­lä Siperi­as­sa. Itseasi­as­sa laki uskon­non pilka­s­ta on voimas­sa yhä. 

Olisi kuvitel­lut tiedemiehen aset­ta­van itselleen kysymyk­sen, mik­si kaik­ki kult­tuu­rit ovat kehit­täneet jonkin­laisen muodon uskon­nos­ta. Mikä on se  hyö­ty, jon­ka uskon­to on ihmisy­hteisöille antanut?

Virusver­taus ei nimit­täin oikein toi­mi. Her­pesvirus on kehit­tynyt, kos­ka evoluu­tios­sa her­pes ”ajaa omaa etu­aan”. Ei tarvi­ta siis mitään teo­ri­aan selit­tämään sitä, mitä hyö­tyä viruk­ses­ta on ihmiselle. Ihmisen evoluu­tion kannal­ta olen­naista on vas­tus­tuskyvyn syntyminen.

Uskon­to ei ole syn­tynyt ihmiskun­nan ulkop­uolel­la vaan on osa ihmistä niin kuin vaik­ka munuaiset. Jot­ta se on syn­tynyt ja levin­nyt, taipumuk­ses­ta uskon­nol­lisu­u­teen on olta­va jotain etua kamp­pailus­sa mui­ta ihmisiä ja ihmisen ympäristöä vastaan.

Enqvist ottaa tämänkin mah­dol­lisu­u­den, mut­ta hylkää sen nopeasti. Hän ver­taa taipumus­ta uskon­toon taipumuk­seen skit­sofre­ni­aan. Osal­la ihmi­sistä on tämäkin riesa ja sil­lä on ilmeis­es­ti geneet­ti­nen taus­ta, mut­ta on vaikea ymmärtää, mitä hyö­tyä skit­sofre­ni­as­ta olisi ihmiskun­nalle. Hän selit­tää asian niin, että alt­tius skit­sofre­ni­aan on var­maankin tul­lut jonkin mutaa­tion mukana osana suurem­paa paket­tia, joka paket­ti on muuten tuonut hyödyl­lisiä ominaisuuksia.

Tiedemiehen pitäisi pystyä parempaan.

Hyö­tyjä taipumuk­sen uskon­nol­lisu­u­teen voi lähteä etsimään toisaal­ta siitä tosi­asi­as­ta, että usko­vaiset koke­vat elämän­sä (keskimäärin) onnel­lisem­mak­si ja toisaal­ta siitä, että uskon­to tekee ihmi­sistä helpom­min hallittavia. 

Uskon­to on kaikkial­la ollut hal­lit­si­joiden tapa alis­taa ala­maisi­aan.  Tämä piirre uskon­toa jopa antaa vähän oikeu­tus­ta Enqvistin koke­malle vihalle. Jos olen­naista olisi vain se, että usko tekee onnel­lisem­mak­si, en ymmärtäisi, mitä Enqvist vihaa. Väärin sammuttamista?

Mikä Wal­tari käsit­teli uskon­non (papis­ton) val­taa Sin­uhes­sa. (Tämän kuun­telin lokaku­us­sa, har­mi kyl­lä kuun­nel­mana enkä kir­jana) Nuori Sin­uhe tarvit­si pap­pisvihkimys­tä varten uskon­nol­lisen ilmestyk­sen temp­pelis­sä, mut­ta mitään ei yön aikana ilmaan­tunut. Sen hän rehellis­es­ti ker­toi, mikä tuot­ti vähän tirskun­taa muis­sa koke­lais­sa, jot­ka ker­toi­vat mitä vuo­laam­min kokemis­taan näy­istä. Sin­uhelle annet­ti­in toinen tilaisu­us ja hän näki ”näyn” joka oli ilmi­selvästi näytel­ty. Siis hui­jaus­ta koko jut­tu. Nuori Sin­uhe oli kovin järkyt­tynyt tästä. 

Har­mi, että ei ole enää tilaisu­ut­ta kysyä Mikä Wal­tar­il­ta, ajat­te­liko hän tätä kir­joit­taes­saan kris­til­listä kirkkoa. Onko senkin joh­dos­sa ihmisiä, jot­ka ovat miel­tyneet uskon­non anta­maan val­taan, mut­ta jot­ka eivät itse puheisi­in­sa usko? Min­ul­la on vah­va epäi­ly, että ainakin toisi­naan on ollut.

Jos uskon­non tuo­ma hyö­ty ihmisen evoluu­tios­sa on mas­so­jen helpom­pi hallinta, selit­tyy sekin, mik­si jotkut ovat immuune­ja uskon­toviruk­selle, niin Enqvist asian ilmaisi. Tarvi­taan myös niitä, joiden aja­tus on vapaa kahleista, kos­ka jos ei olisi, emme edelleenkään tietäisi, että maa­pal­lo on pyöreä ja että maa kiertää aurinkoa.

Joka tapauk­ses­sa ihmisen taipumus uskon­nol­lisu­u­teen antaa hirveitä mah­dol­lisuuk­sia käyt­tää tätä taipumus­ta väärin. Tämä on saanut min­ut kan­nat­ta­maan val­tion kirkkoa sen sijaan, että tämä ase annet­taisi­in Yhdys­val­tain tapaan kaiken maail­man televisiosaarnaajille.